Ekliptika (auringon reitti)

Muistan edelleen jokaisen niistä kerroista, joina olen joutunut hyvästelemään sinut: pikaisen rutistuksen metroasemalla, illan viimeisen hitaan valssin, lattialta hätäisesti kerätyt vaatteet kesästä päihtyneen yön jälkeen.

Kun minulla on ikävä, ajattelen keittiötäsi. Muistan sen jokaisen yksityiskohdan. (Tai ehkä on liioittelua sanoa niin. Muisti valehtelee, kirjoittaa merkityksiä vääriin kohtiin, täydentää aukkoja haaveilla.) Kaihdinten viiruina syöpyneen auringonvalon, kuivahtaneen leivän ja pannussa seisoneen kahvin hajun, harmaaseen mattoon jämähtäneen viinitahran. (Sanot aina, että se matto pitäisi vaihtaa. Kun palaan kuusi kuukautta myöhemmin, et ole tehnyt asialle mitään.)

*

Kuusi auringonsiementä, kuusi kuukautta sinua. Ne polttavat kurkussani, kasvavat sisälläni onnesta kitkeriksi päiviksi ja hitaasti kyteviksi tunneiksi. Räsähtelevät sitten halki minuuteiksi, purskahtavat kipinöiviksi sekunneiksi.

Aina ne palavat loppuun, ja sitten minä lähden.

Nykyään se on kaikkein vaikeinta, sillä palatessanikin susi minussa on jo lähdössä.

*

“Kaiho”, minä sanon, kun makaat sylissäsi. “Ehkä kestäisin seitsemän. Ehkä kahdeksan.”

Makuuhuoneen valo on keltaista, lampunvarjostimen oranssin taittamaa. “Et”, sinä vastaat, ja vaikka äänesi on lempeä, se on myös ehdoton.

Kun metsästän pimeää ja revin sitä kappaleiksi, ajattelen usein lampunvarjostimesi oranssia. Se on paljon himmeämpää kuin tähtikuvioni aurinkojen valo, mutta polttaa sydäntäni niitä kirkkaammin.

*

“Ekliptika”, minä kerron sinulle. “Auringon reitti. Vuodenkierron mittainen.”

“Kaunis sana”, sinä palmikoit hajamielisesti hiuksiani, purat, palmikoit uudelleen. “Mutta ei kovin hyödyllinen.”

“Puolet siitä minä elän aina pimeässä”, sanon. Se on ensimmäinen kerta, kun puhun toisesta maailmastani. Siitä, joka on ääretön ja pimeä ja vailla rajoja, eikä vastaa yhteenkään toiveistani.

Kätesi pysähtyvät.

Tämä maailmani on pienempi. Kun painaudut minuun, kaikki sen valo mahtuu meihin.

*

Myöhemmin ajattelen sitä hetkeä melkein lakkaamatta: solmimista ja purkamista, solmimista ja purkamista. Sitä hetkeä, kun alamme solmia elämiämme yhteen tuleviksi kuukausiksi, ja taitoskohtaa, jossa on taas aloitettava purkaminen.

Muutos tulee nykyään sentään nopeammin. Kun polte luissani yltyy ja alan nähdä unia, joissa upotan hampaani hyytävään yöhön, tiedän, että on aloitettava pakkaaminen. Sen jälkeen, kun kerran suutelin vahingossa kaulaltasi aina solisluihisi asti oman ekliptikani, olen ollut paljon varovaisempi ja lähtenyt ajoissa. Niitä vaaleita arpia kadun edelleen.

Niitä suudelmia en, tai sitä, että silloin viivyin liian kauan.

*

Olet aamu-uninen. Mumiset jotain sekavaa kaulaani vasten, kurkotat ylitseni napsauttamaan herätyskellon kiinni.

Painan huuleni hiuksiasi vasten.

En katso kelloa, koska kannan omaani aina mukanani.

Kaksi kuukautta, seitsemän päivää, kahdeksan tuntia, kuusitoista minuuttia.

Minä lasken aina.

5-star reads of 2023

A quick look back at reading year 2023, yeah? Did you have a good reading year? Mine was awesome, complete with some great reads. Here are some of my 5-star reads from 2023. Sorcery of Thorns by Margaret Rogerson One of my absolute favorites, Sorcery of Thorns features a girl who grew up in a magical library filled with grimoires. This book was very Howl’s Moving Castle-esque in nature, which…

View On WordPress

1/31 heinäkuuprompteja

Promptista “summer kiss”, Alati & Lyon * “Sinun kesäsi on vielä nuori”, Alati sanoo. Hän istuu uurteisella kalliolla ja katselee merelle. Leuto tuuli tuoksuu auringolta ja mereltä, ja yrttikuinen ilta on hellä ja lempeä. Se pimenee kuitenkin pian, sillä Suvisaarilla yö putoaa varoittamatta. “Jos taikuuteni on lähtöisin omastasi, eikö se ole yhtä vanhaa?” “Mm”, Alati äännähtää. Hän sivelee ylähuultaan miettiessään. Ele on jo minulle tuttu, vaikka samaan aikaan Alati on suurimmaksi osaksi minulle arvoitus. “Kyllä ja ei. Minun kesäni juuret ovat yhtä syvällä kuin ikimetsän. Se on kietoutunut minuun jo vuosisatojen ajan. Mutta ajattele asiaa näin: jos poimit vanhan tammen juurelta terhon ja istutat sen uuteen maahan, ei versova nuori puu ole kuitenkaan sama kuin sen emo. Se kasvaa omanlaisekseen, ja maaperä ja sää ja valo kukin määrittävät osaltaan sen, millainen tammesta tulee.” Nyökkään. “Aivan.” Kaskaat sirittävät vaalenneessa heinikossa. Taikuuteni kuulostelee sekin, mutta ei niitä, vaan Adelea, joka auttaa parhaillaan Eebeniä valmistamaan päivällistä. Se on ulottanut kärhänsä kauas meistä, melkein puolen kilometrin päähän. “Sinun pitäisi olla sille tiukempi”, Alati varoittaa. “Pian on hehkukuu, ja sinä olet pitänyt Adelen etäällä, mutta et tee samaa kesällesi, ja pian se käy kurittomaksi. Et saisi antaa sen kärkkyä häntä.” “Me suojelemme häntä”, minä korjaan. “Haluan vain tietää, ettei hän ole vaarassa. Minä -” “Kesätaikuuden suojelukseen ei ole luottamista”, Alati murahtaa. “Se haluaa pitää tiukasti itsellään kaiken, mitä varjelee. Sen nyörit ovat tiukkoja ja kuristavia, ja lempeimmilläänkin se on usein kerkeä taivuttelemaan - sekä sinua että sitä, jonka haluaa. Jos haluat suojella häntä, pyydä jotakuta muuta tekemään se. Ainakin siihen asti, että olet viettänyt muutaman kesän taikuutesi kanssa.” “Muutaman kesän”, puuskahdan. “Luuletko, että Adele -” “Luulen. Ja luulen, että kehnosti käy, jos et odota. Joten.” “Aiot ehdottaa, että sinä suojelet häntä puolestani.” “Ehdottaisin, mutta tiedän, ettet suostuisi siihen”, Alati vastaa kuivasti. “Nuoret kesänkaatajat eivät ikinä kuuntele järkipuhetta. Mutta nyt olen varoittanut sinua, ja olet vapaa tekemään omat virheesi.” “Paljon kiitoksia”, minä mutisen. Alati hymähtää. Hän nousee ja sanoo sitten, kuin ohimennen: “Ja sinun olisi parasta olla suutelematta häntä hehkukuussa.” “En ole vielä ikinä -” “Niinpä”, Alati keskeyttää. “Juuri siksi.”

Kellerica teki minulle maailman hienoimman kartan Merenkehrästä Kellopelisydäntä varten, tää on niin ihana etten kestä! ❤️

(C) Kellerica Maps

Kirjoitin tänään Surun alkemian kohtauksen ja siitä tulee kyllä niin unhinged romaani että huhhuh.

Laitetaanpa tännekin Merenkehrä-sarjan toisen osan kansi, rakastan tätä. ❤️ Kansitaiteilijani Anna Makkonen on supertaitava, edelleen.

Jau, uusin versio Merenkehrän maailmasta. Vielä jonain päivänä jaksan nysvätä tähän kaikki kaupunkien nimet ja miettiä muutkin, mutta nyt on ainakin isommat paikat taas kartalla ja kaikilla projektiin liittyvillä tarinoilla paikat oikeissa kohdissa.