Heinäkuupromptit 2/31

#maaginenmätsikesä2022, cocktail * Pyöräytän silmiäni, kun luen seuraavan kohdan Ainon laatimasta kysymyslistasta, jonka tarkoituksena olisi tutustuttaa minut ja Jouka paremmin toisiimme. No, eihän hän voinut tietää, että me tunnemme jo, ja että Jouka on viimeinen ihminen, joka osaisi nimetä lempicocktailinsa. Kysyn kysymyksen silti. “Whiskey sour”, Jouka vastaa ilmeenkään värähtämättä. “Mitä?” älähdän. “Etkö sinä tiedä, mikä se on?” Jouka kohottaa kulmaansa. Olen jo oppinut inhoamaan sitä ilmettä. “Tietenkin tiedän. Olen tehnyt baarimikon hommia opintojen ohessa. Tunnen cocktailit kuin omat taskuni.” “Joten?”  “Joten mitä?” “Miksi sitten hämmästyit?” “No kun... Äh.” Jouka hymyilee ohuesti. “Oletit, etten tietäisi cocktaileista mitään.” “Et sinä vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka viettäisi aikaansa baareissa tai kotibileissä.” “Sinä et tunne minua lainkaan”, Jouka huomauttaa. “Olet nähnyt minut viimeksi lukiossa. Siitä on jo yksitoista vuotta. Luuletko, että minussa on enää paljonkaan samaa?” Ajattelen taas nuorempaa Joukaa: poskia kirjovaa aknea, josta nykyään on jäljellä enää vaaleita arpia. Sitä, miten hän oli aina ensimmäinen, joka viittasi vastauksena opettajan kysymyksiin taikuuden teoriassa, mutta pysytteli lähes aina hiljaa muilla oppitunneilla. Joukaa, joka käytti aina samanväristä - tummanvihreää - paitaa ja mustia housuja. Joukaa, jonka hiukset olivat aina takussa ja epätasaisesti leikatut. Se Jouka, joka istuu edessäni, on monin tavoin erilainen. Tummanruskeat hiukset on leikattu siististi ja ne ulottuvat tuskin olkapäille asti. Joukalla on edelleen tummanvihreä paita, mutta kulahtaneen puuvillan sijaan se on kauniisti kudottu neulepusero. Hän katsoo minua suoraan, eikä luovuta meistä ensimmäisenä. Niin. Ehken tosiaan tunne häntä enää. “Ehkä me kaikki tosiaan muutumme”, sanon laimeasti. Jouka hymähtää. “Minä olen muuttunut, Leinikki. Mutta sinä? Et lähimainkaan tarpeeksi.”

1/31 heinäkuuprompteja

Promptista “summer kiss”, Alati & Lyon * “Sinun kesäsi on vielä nuori”, Alati sanoo. Hän istuu uurteisella kalliolla ja katselee merelle. Leuto tuuli tuoksuu auringolta ja mereltä, ja yrttikuinen ilta on hellä ja lempeä. Se pimenee kuitenkin pian, sillä Suvisaarilla yö putoaa varoittamatta. “Jos taikuuteni on lähtöisin omastasi, eikö se ole yhtä vanhaa?” “Mm”, Alati äännähtää. Hän sivelee ylähuultaan miettiessään. Ele on jo minulle tuttu, vaikka samaan aikaan Alati on suurimmaksi osaksi minulle arvoitus. “Kyllä ja ei. Minun kesäni juuret ovat yhtä syvällä kuin ikimetsän. Se on kietoutunut minuun jo vuosisatojen ajan. Mutta ajattele asiaa näin: jos poimit vanhan tammen juurelta terhon ja istutat sen uuteen maahan, ei versova nuori puu ole kuitenkaan sama kuin sen emo. Se kasvaa omanlaisekseen, ja maaperä ja sää ja valo kukin määrittävät osaltaan sen, millainen tammesta tulee.” Nyökkään. “Aivan.” Kaskaat sirittävät vaalenneessa heinikossa. Taikuuteni kuulostelee sekin, mutta ei niitä, vaan Adelea, joka auttaa parhaillaan Eebeniä valmistamaan päivällistä. Se on ulottanut kärhänsä kauas meistä, melkein puolen kilometrin päähän. “Sinun pitäisi olla sille tiukempi”, Alati varoittaa. “Pian on hehkukuu, ja sinä olet pitänyt Adelen etäällä, mutta et tee samaa kesällesi, ja pian se käy kurittomaksi. Et saisi antaa sen kärkkyä häntä.” “Me suojelemme häntä”, minä korjaan. “Haluan vain tietää, ettei hän ole vaarassa. Minä -” “Kesätaikuuden suojelukseen ei ole luottamista”, Alati murahtaa. “Se haluaa pitää tiukasti itsellään kaiken, mitä varjelee. Sen nyörit ovat tiukkoja ja kuristavia, ja lempeimmilläänkin se on usein kerkeä taivuttelemaan - sekä sinua että sitä, jonka haluaa. Jos haluat suojella häntä, pyydä jotakuta muuta tekemään se. Ainakin siihen asti, että olet viettänyt muutaman kesän taikuutesi kanssa.” “Muutaman kesän”, puuskahdan. “Luuletko, että Adele -” “Luulen. Ja luulen, että kehnosti käy, jos et odota. Joten.” “Aiot ehdottaa, että sinä suojelet häntä puolestani.” “Ehdottaisin, mutta tiedän, ettet suostuisi siihen”, Alati vastaa kuivasti. “Nuoret kesänkaatajat eivät ikinä kuuntele järkipuhetta. Mutta nyt olen varoittanut sinua, ja olet vapaa tekemään omat virheesi.” “Paljon kiitoksia”, minä mutisen. Alati hymähtää. Hän nousee ja sanoo sitten, kuin ohimennen: “Ja sinun olisi parasta olla suutelematta häntä hehkukuussa.” “En ole vielä ikinä -” “Niinpä”, Alati keskeyttää. “Juuri siksi.”

Pakkaskompassi V: Alati

Kun Adele vaipuu uneen, Alati sulkee silmänsä muutamaksi sekunniksi ja hengittää. Tulevaisuuksien kuohuva virta hänen mielessään uhkaa temmata kaikki muut ajatukset mennessään, mutta siihen ei ole varaa. Samaan aikaan sen toisen pojan – Lyonin, Alati muistuttaa itseään – lahja kehrää ja hyrisee hänen rintakehässään, hehkuu lämpöä. Se on paljon vähemmän raskas, mutta siksi vaarallisempi; Alati tietää jo nyt, miten helposti sellaisesta voimasta voisi tulla riippuvaiseksi. Hän avaa silmänsä ja katsoo Adelea, joka nukkuu nojatuolissa. Huoneessa on pakkasta, mutta siitä huolimatta pelkkä lempeä pyyntö riitti. Sellainen on – “Mitä sinä teit hänelle?” Lyonin sanat saavat Alatin säpsähtämään. Hän vilkaisee olkansa yli. Talven sinisessä pimeässä Lyon on vain tumma hahmo oviaukossa. “En mitään”, Alati sanoo. Tämä ääni on hänen omansa: tumma ja lämmin, mutta arkinen. “Tai en mitään, mistä sinun pitäisi huolehtia. Hän nukkuu.” “Näin kylmässä? Tarvitsemme lämpöä – me kaikki. Ja –” “Tiedän kyllä”, Alati keskeyttää. Hän riisuu nahkatakkinsa, peittelee Adelen sillä parhaansa mukaan ja hieroo sitten käsiään yhteen saadakseen veden kiertämään myös sormenpäissä. “Lähetin Eebenin ja Helioksen tuhoamaan ampiaispesän.” Lyon kääntyy välittömästi makuuhuonetta kohti, ottaa jo pari ensimmäistä askelta. “Heillä ei pitäisi olla hätää”, Alati keskeyttää. “Huurreherhiläiset eivät tule ulos, jos niitä ei häiritä valolla.” “Pimeässä jotain jää helposti huomaamatta”, Lyon vastaa. “Eivätkä herhiläiset ole ainoa uhka. Kylmyys, pimeys, sinä –” “Minä en ole uhka. Ainakaan vielä”, Alati pudistaa päätään. “Ellet välttämättä halua tehdä minusta sellaista.” “Sinä veit voimani”, Lyonin ääni kirskahtaa. “Lainasin vain. Olisit tehnyt samoin, eikö totta?”

Pakkaskompassi IV: Adele

Kun Adele tuntee mahdollisten tulevaisuuksien hupenevan ja kapenevan, hän ajattelee ensin Lyonia.  Miksi? Mitä sinä oikein – Mutta ajatus ei ehdi edes kuroutua valmiiksi asti, sillä tulevaisuus kiteytyy jo, ja Adele kääntää katseensa ovelle. Hän näkee sisään astuvan nuoren miehen muutamaa sekuntia aikaisemmin, yrittää varoittaa, mutta – “Ei ole mitään hätää”, vieras sanoo, ja hänen äänessään on Lyonin äänen lempeys, sen lumovoima. Eeben rentoutuu. Adelen sydän hakkaa, kipu pistelee hänen rannettaan, ja – “Minä olen Alati”, vieras sanoo, ja vaikka nimillä ei olekaan tässä tilanteessa mitään merkitystä, Adelen sydänkin tyyntyy silti hiukan. Hämärässä Alatin hiukset ovat hiipuvan hiilloksen sävyä ja hänen katseensa valpas, liian tarkka. “Sinä tarvitset apua”, Alatin katse pysähtyy Adeleen. “Sinun tulevaisuutesi oli se, joka oli hiutumassa rikki.” Sanoissa ei ole mitään järkeä, ja silti Alati lausuu ne kuin itsestäänselvän tosiasian. Adele kurtistaa kulmiaan, yrittää ajatella, mutta kaikki on jotenkin sumeaa, surisevaa, yhtä huminaa ja värjyntää, ja – “Ampiainen pisti häntä”, Eeben sanoo ja osoittaa kuollutta hyönteistä lattialla. Alati harppoo huoneen poikki ja kyykistyy. Hänen suupielensä vääntyvät. “Huurreherhiläinen. Huonompi juttu”, hän sanoo. “Saitteko piikin ulos?” “Emme vielä”, Eeben sanoo. Hetken jokin häilähtää hänen silmissään, kuin muisto, kuin epäilys. Jokin on pielessä, mutta - Adele vilkaisee käsivarttaan. Pistoskohdan ympärille on kohonnut sinertävä paukama. “Nyt on sille liian myöhäistä”, Alati pudistaa päätään. “Piikki on jo uponnut syvälle ihoon. Seuraavaksi tulevat kouristukset, kuume ja pahoinvointi. Sitten hänen ruumiinlämpönsä laskee, ja meidän on pakko pitää hänet lämpimänä. Mutta sitä ennen: missä ampiaispesä on? Se on hävitettävä.” “Eivätkö ne hyökkää?” Helios kysyy. Hän on palannut sisään ja vaikuttaa täysin rauhalliselta, mutta jokin on – jokin – “Osa saattaa havahtua, jos menette kovin lähelle, mutta yleensä ne virkoavat vasta silloin, kun lähistöllä on tulta. Savun katku saa ne liikkeelle”, Alati tarttuu Adelen ranteeseen. Hänen kätensä ovat lämpimät, sormien kosketus varma mutta lempeä. Jostain syystä Adele ajattelee alkukesää: varhaisaamun pehmeää kirkkautta silmäluomien läpi, vaaleita verhoja heiluttavaa tuulenvirettä, nurmen pehmeyttä paljaita jalkapohjia vasten. “Me hoidamme asian”, Helios nyökkää.  “Hyvä”, Alati hymyilee rohkaisevasti. Mutta missä Lyon on? Ajatus on hankala, vääränlainen. Se hiertää, mutta Adele yrittää silti – “Ja sitten sinä”, Alati huokaa. On jo melkein pimeä, mutta siitä huolimatta Adele erottaa huolen ja varjot Alatin katseessa. “Adele. Lakkaa riuhtomasta vastaan.” Minun nimeni, Adele ajattelee. Mistä sinä tiedät – Ja sitten, yhtenä välähdyksenä: Tulevaisuudet ovat poissa. Jopa se yksi, se raide, jolle Alati on saapuessaan heidät sysännyt. “Vain vähän aikaa”, Alati lupaa. Ensimmäistä kertaa hänen äänensä tummaan lempeyteen sekoittuu jotain raskasta. “En minä varasta. Lainaan vain.” “Ota vain”, Adele sanoo, vaikka kieli tuntuu painavalta ja tahmealta. “Saat kyllä.” Alati pudistaa päätään. “Minä en koskaan ota mitään pysyvästi. Enkä anna. En voisi tehdä niin, vaikka haluaisinkin.” Adele ynähtää pettymyksestä. Alati silittää kevyesti hänen rannettaan. “Mutta voin kantaa sitä hetken puolestasi”, Alati lupaa. “Lepää nyt.” Adele vajoaa uneen, joka on täynnä kesäyön kirkasta hämärää.

Pakkaskompassi III: Eeben

Seitsemän sekuntia.

He mittasivat sen viimeksi, heti epäonnistuneen kiirastulikatastrofin jälkeen; sen verran pitkälle tulevaisuuteen Adele näkee. Joten -

Kuusi.

“Ulos! Keittiön kautta!” Eeben kivahtaa Heliokselle, joka kääntyy heti ja tottelee. Sentään. Mutta siihen menee useampi sekunti, ja -

Kaksi.

Eeben kuulee surinan, näkee silmänurkassaan makuuhuoneen ovesta sisään singahtavat ampiaiset -

- Marras on syöksähtänyt ylös, on menossa niitä vastaan, typerä Marras, mitä hän muka voi ampiaisille? -

- Adele puhuu, Adelen silmät ovat kiinni, ja -

“Öljylamppu”, Adele sanoo, lukee käsikirjoitusta jota kukaan muu ei näe.

Nämä ampiaiset ovat suuria ja siniharmaita, eivätkä ne välitä Marraksesta pätkääkään, vaan lentävät suoraan Adelea kohti. Joten -

Valo ja lämpö, Eeben ajattelee, ja sen pidempään miettimättä hän tarttuu öljylamppuun ja vääntää sen sammuksiin.

*

Kaikkeen kuluu yhteensä kaksikymmentäkolme sekuntia.

Kun lampun sydänlanka on käännetty pois näkyvistä ja liekki sammunut, ampiaiset vetäytyvät melkein heti. Aiemmin niitä oli kolme, siitä Eeben on lähes täysin varma, mutta nyt ilmassa pörrää enää kaksi.

Adele tuijottaa käsivarttaan.

“Pistivätkö ne sinua?” Eeben kysyy.

“Kyllä”, Adele vastaa. Hän ojentaa sormensa ja -

“Älä koske pistoskohtaan!” Eeben murahtaa. “Jos piikki on vielä siinä, meidän täytyy irrottaa se varovasti. Pinseteillä tai jollakin vastaavalla, jos löydämme sellaiset. Marras, etsi keittiöstä.”

Marras avaa suunsa, mutta sulkee sen sitten ja nielaisee vastaväitteet. Eeben näkee nyt puoliksi murskautuneen ampiaisen Adelen jalan vieressä.

Huoneessa on hämärää. He tarvitsevat valoa ja lämpöä, ja pimeä tulee pian. Mutta silti: Adele ensin. Tällä kertaa.

“Laji on minulle vieras”, hän myöntää ja pitää äänensä niin matalana, ettei se varmasti kantaudu keittiöön. “En ole nähnyt tuollaisia aiemmin. En osaa sanoa, kuinka vaarallista niiden myrkky on.”

Adele ei vastaa heti. Hän sulkee silmänsä ja hengittää, sihtaa tulevaisuuksia.

“Vaikutukset tuskin näkyvät seitsemässä sekunnissa”, Eeben huomauttaa. “Säästä voimiasi.”

“Eivät myrkyn”, Adele mutisee. “Mutta -”

Hän kohottaa katseensa keittiön oviaukkoon. Eeben kääntää päätään ja jähmettyy.

“Ei ole mitään hätää”, vieras sanoo, ja hänen äänensä on niin lempeä (vaarallisen lempeä), että Eeben uskoo heti.

Pakkaskompassi II: Lyon

Kun Adele kertoo, ettei ovi ole lukossa, Lyonin vatsassa muljahtaa. Hänen tekisi mieli murista ja paljastaa hampaansa, mutta sen sijaan hän ojentaa kätensä ja koskettaa kevyesti Adelen olkapäätä.

Kiitos, Lyon tarkoittaa, mutta ennen kaikkea olen pahoillani.

Adele ei käännä päätään. Hänen hartiansa jännittyvät. Lyon pystyy melkein tuntemaan niskassaan Eebenin terävän katseen ja tietää tämän arvioivan tilannetta, arvioivan heitä.

Kaiken keskellä he pelaavat edelleen toisiaan vastaan. Se ei muutu, vaikka Lyon tekisi mitä tahansa, sillä tällaisiksi Lazul on heidät muovannut: toisiaan pälyileviksi saaliseläimiksi.

“Kuka avaa oven?” Eeben kysyy. Äänensävy on keveä, kysymys ei.

“Minä”, Lyon sanoo, sillä tietää, että Helios on jo avannut suunsa. Adele tuijottaa ovea, aivan kuin hän yrittäisi nähdä sen läpi - ja ehkä näkeekin.

“Säästä voimiasi”, Lyon murahtaa ja astuu Adelen ohi. Metallikahva on sekin huurteen peitossa, mutta kääntyy helposti, ja ovi aukeaa naristen.

*

Talo on tyhjä, huoneissa asuu vain vuosien autius. Pölyä täplittävät siellä täällä hiirten jalanjäljet ja entisen makuuhuoneen nurkasta löytyy talviunta uinuva ampiaispesä. Rikkoontuneen ikkunaruudun sirpaleita on edelleen lattialla.

“Täällä on kakluuni”, Eeben huikkaa seuraavasta huoneesta.

“Mikä?” Adele kysyy ja kurkistaa hänen pesäänsä. Jo pelkkä kysymys on pingottunut. Lyon arvelee Adelen tarkkailevan edelleen tulevaisuuksia.

“Kaakeliuuni”, Eeben selventää. “Voimme lämmittää taloa.”

“Onko se riski?” Adele kysyy.

“Kaikki on”, Lyon sanoo. Hän maustaa vastauksensa lempeydellä, joka taittaa pahimman terän. “Mutta hengiltä jäätyminen on pahempi. Tämä on vanha maatalo. Jos olemme onnekkaita, löydämme vajan ja polttopuita. Ehkä jopa kaivon pihapiiristä.”

“Me voimme käydä etsimässä”, Helios ilmoittaa. “Minä ja Eeben.”

Lyon odottaa vastaväitteitä, mutta hänen yllätyksekseen Eeben suostuu sen kummempia kyselemättä.

*

Talvipäivä hiipuu pian. Kun Eeben ja Helios palaavat polttopuiden kanssa, salongissa on jo hämärää. Adele istuu nojatuolissa silmät suljettuina ja puoliksi nuokkuen. Hänen hengityksensä höyryää Lyonin löytämän vanhan öljylampun kellertävässä valossa.

“Kaivokin löytyi”, Eeben sanoo ja pudottaa sylyksellisen puita lattialle. Kolina saa Lyonin kurtistamaan kulmiaan, vaikka hän tietääkin, ettei juuri nyt ole mitään tarvetta olla hiljaa. “Eikä se ole jäässä.”

“Hienoa”, Lyon murahtaa. Hän asettelee puita kakluunin tulipesään. “Entä sanko? Jotain, millä nostaa vettä?”

Helios avaa suunsa, mutta ei ehdi vastata.

“Ampiaiset”, Adele henkäisee.

Pakkaskompassi I: Adele

Lato on vanha, sen seinät tuulenpuhkomat. Lautojen raoista sisään valuu kirkasta talvivaloa, joka takertuu ilmassa tanssivaan tomuun ja hileeseen. Pakkasta on useampi aste, ja sen hyinen tuoksu sekoittuu kuivan heinän hajuun.

“Tämä on jokin temppu”, Helios sanoo. Hän ottaa hansikkaan kädestään ja koskettaa yhtä ladon seinistä.

“Tietenkin”, Lyon murahtaa. “Koko kiirastuli on pelkkiä silmänkääntötemppuja ja harhoja. Mutta meidän täytyy silti pelata sääntöjen mukaan.”

“Ja millaisia ne säännöt mahtavat olla?” Adele kohottaa kulmiaan. Hän tietää, että he puhuvat lämpimikseen, mutta mitäpä muutakaan? Hetki sitten nelikko seisoi vielä Lazulin talon peilisalissa, ja nyt he ovat täällä, eikä heillä ole aavistustakaan siitä, mitä Lazul tällä kertaa haluaa.

Adele koskettaa ranteensa sisäpintaan syöpynyttä tummansinistä ympyrää ja värähtää. Se on edelleen yöntumma, melkein musta. Hänen ei pitäisi olla vielä näin pitkällä.

“Pakkasesta päätellen meidän on varmaan hyvä aloittaa selviämisestä”, Eeben sanoo. Hän hieroo käsivarsiaan pitääkseen ne lämpiminä. “Tämä lato ei vaikuta kovin suojaisalta paikalta, ja yöllä lämpötila laskee varmasti entisestään. On löydettävä jokin parempi lepopaikka.”

“Mutta eikö meidän pitäisi keskittyä tehtävään?” Adele kurtistaa kulmiaan. Hän vaihtaa painoa jalalta toiselle ja yrittää työntää ajatustensa taustalla surisevat mahdolliset tulevaisuudet pois mielestään. Jos tämä ei ole todellista, ovatko tulevaisuudet? Miten hänen kirouksensa osaa erottaa ne harhoista?

“Se voi olla tehtävämme. Ehkä meidän ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin selvitä”, Lyon vastaa. Ohut valojuova halkoo hänen varjoon jääviä kasvojaan. “Emme voi tietää.”

Adele ajattelee Lyonin rannetta, jossa ei ole enää kehää, ei kuiskaustakaan sinisestä. Hän nyökkää, vaikka haluaisi väittää vastaan. Ihan vain siksi, että eteneminen tuntuu vaikealta - ja ehkä siksikin, että Lyonin ääni on niin tyyni ja pehmeä.

“No, mennään sitten”, Adele sanoo, ja hän töytäisee ladon oven auki.

Valo vyöryy sisään kuin kuohuva koski.

*

Vaikka on pakkasta, missään ei ole lunta, vain kuuraa ja aurinkoa. Vilja on jäänyt korjaamatta, ja huurteiset vainiot levittäytyvät kaikkialla ladon ympärillä. Lyon ojentaa kätensä ja poimii yhden tähkistä, kääntelee sitä sormissaan.

“Vehnää”, hän sanoo. “Lyhyet vihneet ja paksu tähkä.”

Adele ei ymmärrä, mitä tiedolla tekee, mutta nyökkää silti.

“No, ainakin on jotakin syötävää. Jos onnistumme kuivaamaan ja jauhamaan jyviä, parhaassa tapauksessa voin leipoa meille leipää. Vaikka ehkä on liikaa toivottu, että löytäisimme hiivaa tai ruokasoodaakin.”

“Osaatko sinä?” Adele kohottaa kulmiaan. Lyonin kasvoilla häilähtävä hymy on puoliksi surullinen.

“Et tiedäkään”, hän sanoo.

“Ensin yösija”, Eeben muistuttaa. Hän ojentaa kätensä ja osoittaa kauempana peltojen laidalla kohoavaa taloa.

*

Lyon kulkee edellä ja raivaa polkua viljapeltoon. Huurteiset korret narskuvat ja rahisevat heidän askeltensa alla. Adelen hengitys höyryää ilmassa ja kylmä alkaa hiipiä hänenkin ihonsa alle.

Hyvin pian Adelekin näkee, että talo näyttää hylätyltä. Sen seinien punainen maalipinta hilseilee, ja yksi ikkunaruuduista on rikki. Piha-aukeaa peittävät pitkäksi venähtäneet heinät. Adele puree huultaan ja antaa tulevaisuuksien virrata mielensä läpi.

“Ovi ei ole lukossa”, Adele sanoo.

Lyon koskettaa kevyesti hänen olkapäätään.

Kellopelisydän!AU, Huurrehopea, osa 2, S

*

Marras hämmentää kasvispataa tulen yllä. Ilta on kirkas, ehkä kesän viimeinen.

Adele hioo miekkansa terää. Siinä on kaksi uutta lommoa. Ne ovat niin syviä, että kunnollinen korjaaminen vaatisi alamisen ja vasaran ja osaavan sepän.

"Oletko sinä pettynyt?" Marras kysyy.

Adele tuijottaa Marraksen selkää ja pohtii kysymystä. Pettynyt mihin? Siihen, että kolhin miekkani? Siihen, että sinä et tullut avuksi? Siihen, että olen ollut tien päällä jo kaksi viikkoa, mutta mikään ei ole helpompaa?

"Niin", Marras sanoo. Hän ei käännä katsettaan padasta. "Kaikkeen."

"En kai", Adele vastaa hiljaa. Hän kääntelee miekkaansa, tarkastelee työnsä jälkeä. Terä kimmeltää tulenloimussa: aurinkoa ja kultaa, kesää ja valoa.

Vaikka tavallinen ase se vain on, arkinen ja tappava. Sen sijaan —

"Jos sinä et kerran taistele, mikset lainaa Riitettä minulle?" Kysymys livahtaa Adelen huulilta varkain.

Marraksen pataa hämmentävä käsi pysähtyy.

"Lainaa?" hän toistaa hitaasti, aivan kuin ei ymmärtäisi koko sanaa.

"Niin. Turhaan se vain lojuu huotrassaan toimettomana."

"Lainaa", Marras toistaa, nyt terävämmin. Hän kääntyy ja katsoo Adelea kulmat kurtussa. "Miksen lainaisi taikamiekkaa sinulle? Ymmärrätkö yhtään, mitä kysyt?"

"En tietenkään", Adele tuhahtaa. "En ole ikinä käyttänyt taikamiekkaa, ja nähnytkin sellaisen vain kerran. Mutta ajattelin, että jospa kys —"

Lause katkeaa Marraksen nauruun. Adele tuijottaa hämmentyneenä Marraksen kasvoja, joiden koleus sulaa hetkeksi silkaksi lämmöksi ja lempeäksi huvittuneisuudeksi.

"Mikäpä siinä", Marras saa viimein sanotuksi. Hän pyyhkii vettä silmistään. "Mikäpä siinä sitten. Voit kokeilla sitä huomenna."

Niine hyvineen hän kääntyy taas vihannespadan ääreen.

Kellopelisydän, ritari!AU

*

Marras kiristää Adelen panssaria kannattelevat nahkahihnat ja tarkistaa, että rannesuojukset ovat tiukasti paikoillaan. Kun hän suoristaa panssarin alta pilkottavaa pellavapaidan kaulusta, sormet hipaisevat kevyesti niskaa.

Adele värähtää. Se ei jää Marrakselta huomaamatta, sillä suupielissä häilähtää sekoitus ärtymystä ja vastahakoista hymyä.

"Sattuuko kylkeesi vielä?" Marras kysyy. Joku muu kutsuisi ääntä kylmäksi; Adele kuulee kevään ja lämmön riitteen altakin.

"Ei kovin pahasti", hän valehtelee.

Marraksen toinen käsi laskeutuu varoittamatta Adelen uumalle. Sormien painallus on kevyt, mutta Adele irvistää silti ja pysyy vaiti vain vaivoin.

"Valehtelija", Marras sanoo ja siristää silmiään.

"Paraskin puhuja", Adele vastaa katseeseen yhtä terävästi. "Sinä et suostu edes kertomaan minulle oikeaa nimeäsi."

The Hour, S

*

Syksyinen Lontoo on tumma ja nokinen. Sade huuhtoo savun takaisin kaduille, yöt ovat hiilenmustia ja pudonneet lehdet liiskautuvat katukiveykseen.

Bel punaa huulensa tarkasti ja pukeutuu taivaansiniseen, metsänvihreään, roihunpunaiseen. Hän tekee parhaansa kipinöidäkseen aukeaa, hiutuvaa lokakuuta vasten, mutta silti pitkät päivät toimituksessa ja unettomat yöt lyövät merkkinsä Belin silmien alle.

Freddie sen sijaan tuntuu heräävän eloon. Hänen hiuksensa ovat pörrössä, katseensa kirkas. Jatkuva sade tuntuu huuhtovan pois ne vähäisetkin epävarmuuden tai puhtaan järjen rippeet, ja Freddie tekee toinen toistaan lennokkaampia ehdotuksia ja ottaa riskejä juttuja tehdessään.

Ja silti: vieläkään hän ei ota niitä oikeita riskejä, ei kysy oikeita kysymyksiä.

Ei niitä, jotka Bel haluaisi kuulla.

Niitä, jotka hänen pitäisi ehkä kysyä itse.