oh goddammit, it's midnight and i can't sleep because i thought of the song Highwayman (by the Highwaymen) and specifically its last verse which talks about resurrection

The speaker doesn't know how he'll come back and suggests: Or I may simply be a single drop of rain and it brings me right back to being eleven, unable to sleep because a character in His Dark Materials was described as dying and simply becoming a part of the world, scattered into flowers and flying with the wind. It's a beautiful and touching scene about finally getting to be at peace and finding rest and joy in unbecoming, but I I had nightmares and was too afraid to fall asleep, scared that I wouldn't wake up again.

I am not bothered by death or discussion of it in fiction or reality, but specifically discussion of the idea that there is no afterlife, that there is nothing after death. As little as I want to think about it, I think that is the case, but even writing it here makes me antsy, makes me have to take some deep breaths and remember my working lungs and heart.

I was not much older than eleven when I read the 1945 novel The Egyptian by Mika Waltari. It tells the story of an Ancient Egyptian man called Sinuhe, who grows up poor but ends up becoming important to multiple rulers of Egypt. In a scene that has remained in my mind clearer than all the rest Sinuhe has to assassinate a foreign prince. He prepares so that he can safely share poisoned wine with the prince, and vomits it up afterwards to save his own life. Then he comforts the dying prince, telling him that life is like a hot day and death is the cool and calm night. That image has stuck with me ever since, but not once has it made me stay up.

I think this comes to show just how very contextual people's discomforts and sources of fear and anxiety can be. But anyway, it seems that writing it all out doesn't count as dwelling on the fear to make it worse, I think I can now actually go to sleep

saw a guy on youtube who has that Uuno Turhapuro vibe dress like a sexy mob wife and.. my life is complete, nothing else in this world can happen that would make me feel so.. right, this is life

Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä / ja tie synkistä aavistuksista pimeä?

– Edith Södergran, Metsän hämärä (Levottomia unia: runoja, 1929, suom. Uuno Kailas)

Today we celebrate National Veteran's Day in Finland. National Veterans’ Day is observed in Finland each year on 27 April, the day the Lapland War ended in 1945.

There are still almost 2,000 living war veterans in Finland and the average age of the remaining veterans is 99.

On National Veterans’ Day, we should all pause for a moment and remember what veterans did for our country and reflect on how we can keep their legacy alive. •••••••• Kansallista veteraanipäivää vietetään tänään sotiemme veteraanien kunniaksi. Huhtikuun 27. päivä on sama kuin Lapin sodan päättymispäivä vuonna 1945 ja sitä pidetään viimeisenä päivänä jolloin Suomi oli sodassa.

Veteraaneja on vielä joukossamme vajaat 2000 ja kunniakansalaistemme keski-ikä on jo 99 vuotta.

Tänäänkin on hyvä hetki pysähtyä eri tavoin miettimään ja muistelemaan, mitä veteraanit ovat isänmaamme eteen tehneet ja miten ylläpidämme tätä tärkeätä perintöä. •••••••• [ Kuva : Peltoniemi Uuno | 1942 | Museovirasto ]

Tällä hetkellä lukemassa — Edith Södergran: Runoja. Suomentanut Uuno Kailas. WSOY, 1942, 1977.

Uuno Kailaan suomentama valikoima sisältää runoja Edith Södergranin kokoelmista Runoja (1916), Syyskuun lyyra (1918), Ruusualttari (1919), Tulevaisuuden varjo (1920) ja Maa jota ei ole (1925).

ainaku postaan berealin myöhässä ja kirjotan siihen et olin nukkumassa (mikä on tbh vähän turhan usein koska mitä on unirytmi sksksjs) niin mulla alkaa pyörii päässä se uuno turhapuron sketsi Olitkos vielä nukkumassa ja varmaan kirjottaisin sen kokonaisuudessaan siihen joka kerta jos se vaan mahtuis

🔥 myllärit ja tuntematon sotilas

Rakkaani, armaani, päivieni valo, silmäteräni, elämäni ilo...

🔥 Myllärit on meidän kahden ihmisen fandom, joten tämä kysymys pyytää minua vain sanomaan mielipiteen, josta sinä olet eri mieltä.

Noh. Yksi aika eriävä mielipide meillä on, että Etta/Ada ei ole mulle shippinä hirveän rakas enkä mä ole oikein koskaan nähnyt niillä tulevaisuutta parisuhdelinjalla. Ystävinä kyllä. Mutta mulla ei ole epäilystäkään, etteikö mun mieltäni yritettäisi vielä muuttaa asian tiimoilta.

Hm. Sitten lisäksi mulle varmaan tulee mieleen tämmösiä, jotka johtuu siitä, mitä hahmoa mä pelaan, niinku et mun on varmaan luonnollisesti paljon helpompi nähdä Teddyn koko Adan sumutus oikeutettuna tai ainakin ymmärrettävänä, koska mä nään sen Teddyn näkökulmasta. Tai niinku, mitä itse tekisit, jos sut palkattaisiin vakoilemaan jotakuta (kuitenkin sen ihmisen perheenjäsenen toimesta, ei kenenkään, joka haluis sille pahaa) ja sitten rakastuisit siihen korvias myöten. Ei se olis niin helppoa olla rehellinen. Kans toinen esimerkki, vaikka mä vitsailen siitä, kuinka tyhmiä sääntöjä Sam on päähänsä maailmasta kyhännyt, mä ymmärrän tosi hyvin, miksi sillä on päässään sellaisia ja mä uskon, että se, et se on tommonen kärtty käntty, on monilta osin ollut tolle ystäväporukalle hyödyllinen ja hyvä asia.

Kans hyvä et kysyit tän kysymyksen niin voin vastata salaisesti seuraavaan, kun kukaan ei lue sinne asti.

-

🔥 T*ntematon s*tilas

Mä en ole sanonut tätä riittävän selkeästi, koska sä luulit ilmeisesti vielä tänä vuonna mun vitsailleen tai liioitelleen koko meidän suhteen ajan: Mä en tykännyt 2017 leffasta yhtään. Se on musta huono, tasapaksu ja tylsä, eräät hahmot (köh hietanen) on käsitetty aivan väärin, siinä ei ole mitään oivaltavaa tai yhtään mitään syytä, miksi se piti tehdä. Se on ylipitkä piinaputkitöräytys, jolta Les Misin on pakko tuntua sellasten ihmisten mielestä, jotka ei pidä musikaaleista. Ainoo tapa, millä siitä elokuvasta voi nauttia, on katsella yksittäisiä giffejä tumblr piste edussa ja muistella yksittäisiä roolisuorituksia.

Linnan kirja on oikeesti hyvä. Ellei lasketa Raili Kotilaista, se on tosi hyvä kirja. Se tasapainottelee hyvin ihmisyyden, huumorin, yhteiskuntakritiikin ja sodan hirveyden välillä. Aiemmat leffat on onnistunut jopa kääntämään osan siitä valkokankaalle. 2017-leffa on viisitoista tuntia Louharin huonoimpia puolia ohjaajana, aina kamujen ja oman pojan roolittamisesta kärsivillä naisilla mässäilyyn ja näyttelijöiden täysin turhaan kiduttamiseen. Mä olisin niin paljon mieluummin katsonut elokuvan, jonka kuvauksissa kukaan ei olisi joutunut tiputukseen. Mutta ohjaajalla ei kaiketi ollut aiheestaan mitään sanottavaa, joten oli pakko pelleillä. Eikö tosiaan vuonna 2017 ollut mitään uutta sanottavaa sodasta? Eikö me tiedetty mitään jatkosodasta, mitä ei olisi voinut sanoa vuonna 1985, kun edellinen elokuva tehtiin? Eikö ollut mitään tärkeää, mitä aiemmat leffat ei olisi sanonut jo paremmin? "Kyllä sota on kauheata." Aku Louhimies muisti, että hän oli elokuvaohjaaja, ja se ikään kuin velvoitti häntä tekemään tuon säälittelevän huomautuksen.

Sarjaversio toimii paremmin, koska tarina saa vähän tilaa hengittää, mutta paska leffa on paska, vaikka sarja olisi "melkein semi ok". Ja sekin on oikeesti aika onneton ja huono, jos ottaa pois silmiltään vaaleanpunaiset lasit, jotka tulee siitä, että saa nähdä vähän enemmän hyviä näyttelijöitä vetämässä niin hyvin, kuin ne tollasessa plöräyksessä pystyy.

Niin, ja sun ja mun pitäis yhä antaa meidän kissan nimeksi Uuno Eemeli Kaljula.

viime kesänä suvun mökillä mun äiti, eno, ja veli keskusteli 5 min jostain tyypistä, esim

- mikä sen vaimon nimi olikaan

- missä se kävi intin

etc.

mä puoleks kuuntelin, ja sit kysyin jossakin vaiheessa että kuka meidän sukulaisista tää olikaan?

... kyseessä oli siis Uuno Turhapuro ...

Tänään oli ranskanbulldoggi Uunon aika kulkea viimeiseen auringonlaskuun. Suru on tietysti suuri, kun Uunon iloinen persoona on poissa, mutta ei kannata murehtia liikaa. Uuno eli kuitenkin pitkän ja hienon koiran elämän. Uuno kulki elämänsä Sörkan kulmilla tutkien puistoja Mustikkamaalta Keskuspuistoon. Töölönlahden rannat tulivat Uunolle tutuksi ja Kallion sekä Mustikkamaan kaduilla tuli saatua monet rapsutukset. Eikä Uunon elämisen piiri kaupunkiin jäänyt vaan Uuno sai juoksennella vapaana pitkin peltojen laitoja ja metsäpolkuja. Myös Lapin tunturit tulivat tutuksi ja kävipä Uuno nuorena miehenä ulkomaillakin Ruotsin puolella.

Uuno oli koko elämänsä urheilullinen ja vahva ranskanbulldoggi. Lopulta ajan rajallisuus tuli kuitenkin vastaan. Mutta kuten Thomas Carlylen kirjoitti jo melkein sata vuotta sitten: ”Kuolema ei ole loppu, vaan ainoastaan lähtö koettelemattoman oudolle alueelle.". Uuno on nyt päässyt sinne ”koettelemattoman oudolle alueelle” ja meillä, jotka seuraamme vasta myöhemmin perässä, on jäljellä hienot muistot upeasta ja iloisesta Uuno-koirasta!

Suuret kiitokset kaikille Uunoa rapsuttaneille, hoitaneille ja seuranneille! Ja vielä kannattaa jatkaa Uunon kaverin Lulun seuraamista tälläkin kanavalla…

**************************************

Today it was time for the French bulldog Uuno to go to the last sunset. Of course, the sadness is great when Uuno's cheerful personality is gone, but you shouldn't worry too much. However, Uuno lived a long and wonderful dog's life. Uuno spent his life in the corners of Sörkka, exploring the parks from Mustikkamaa to Keskuspuisto. The shore of Töölönlahti became familiar to Uuno as well as the streets of Kallio and Mustikkamaa. And Uuno's circle of life didn't stay in the city, but Uuno was allowed to run freely along the fields and forest paths of countryside. The fells of Lapland also became familiar, and as a young man Uuno also went abroad to the Swedish side.

Uuno was a sporty and strong Frenchbulldog all his life. In the end, however, the limitation of time caught up. But as Thomas Carlyle wrote almost a hundred years ago: "Death is not the end, but only a commencement of the unknown.”. So, Uuno is now there ”in the unkown” and we should not worry too much, but to cherish the happy memories of Uuno dog!

Many thanks to all those who chipped, looked after and followed Uuno! And it's still worth continuing to follow Uuno's friend Lulu on this channel as well...

Antti-Jussi Sipilän instastooreissa oli kuvia miehen ja Uunon reissusta. Ja me oltiin tyypit väärässä, Uuno matkusti tällein. ☹️ Ei ollut puvun sisällä. Oletettavasti. 😂

Ulpu & Uuno Ihastuttavat kissakaverukset Ulpu ja Uuno etsivät kotia, jossa ei ole muita kissoja.

Istut Esson huoltoasemalla, olet juuri ostanut kahvin ja korvapuustin. Ulkonakin on yhdeksän astetta pakkasta joten pysähdyit lämmittelemään kotimatkallasi video vuokraamosta. Aiot katsoa uuden Tupla-Uuno elokuvan huomenna. On vuosi 1988. Radiosta soi Leevi and the Leavings. Sinulla on hyvähkö työ eikä turhia huolia. Lapsillesi harkitset uutta Nintendo peliä joululahjaksi. Voit hyvin, elämä on hyvin.

Uni ja kuolema: runoja; Uuno Kailas, 1931 / Maan puoleen: runoja; Juhani Siljo, 1914 / Elämästä: runoja; Kössi Lindström, 1904 / Ballaadeja ja muita runoja; Larin Kyösti, 1913 / Paljain jaloin: runoja; Uuno Kailas, 1928 / Sateen jälkeen: runoja; Saima Harmaja, 1935

Hei, voinko udella kommenteissasi mainitseman suomalaisen runon perään? Yhteisön ulkopuolelle jääminen on itselle kans aika tuttu tunne ja tahdon kärsiä lol

Uuno Kailaan Pallokentällä! Kailaalla on useampiakin sellaisia runoja, jotka jostain syystä iskee, usein kun on jo valmiiksi melankolinen fiilis niin kaivan esiin ikivanhan äidiltä nyysityn runokokoelman ja luen sit Kailasta. (Olen kyllä aika nirso runonlukija, enkä siis mikään suuri ekspertti tällä alalla :’D) 

Pallokentällä on yksi niitä runoja, joille itken joka kerta, ihan sama kuinka monesti sen luen. 

Mut, tässäpä tämä:

--

Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen oli seisahtunut alle sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla, nojas kainalosauvoihin; pelin tiimellystä katsoi hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan, johon lehmus varjon loi, moni riemukas huuto kiiri, moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin yli pallokentän sen. Eräs seisoi hievahtamatta, eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti ei muistanut sauvojaan. Oli haltioitunut hehku hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän hänen sieraintensa näin joka kerta, kun maila pallon löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin joku rohkeni juosta pois, oli niinkuin lehmuksen alta eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin olis sielu poikasen ja syöksynyt kilpasille kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta kuin unesta havahtain näki itsensä... Oikea jalka oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin yli pallokentän sen, mut lehmuksen alla seisoi eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä, iho harmaana kääntyi pois kuin ruskean nutun alla sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri, yhä kirkas nauru soi yli aurinkoisen hiekan, – johon lehmus varjon loi.

(Uuno Kailas, Pallokentällä)