Terveh rahvaš, miun karjalan kieli ei ole ylen hyvä vielä. Se on vaikieta konša en ymmärrä mitein luatie laušien tai šanan jotta se kuulostah hyvältä.

A, mie luajin tälläišen jotta mie kerron teille jotta mi on karjala ta mikši pakinoin vienan karjalakši.

A se on ylen helppo kieli mitä livvin karjala tai ööö mitä šitten on esim. suvikarjala, tver, lyydi ta vepsänkarjala. Joku noišta on äijän eri kieli en tiijä oliko se lyydi vai vepsä. Muiten moni niištä kuulostah erilaišelta jotta se on vaikie tuumaija jotta mitä ihmini šanuo.

Vienan karjalan kieli on ylen lähellä suomen kieltä konša se on karjalan lähin kieli tai šanoisin suomi on lähinkieli karjalalla.

Laitoin kakši kuvua alle nin niät miššä on mikä. Vienan karjala on ylen iso alue kuin eteläkarjala ta punaini kuva alahualla ei ole i mikä išo alue, toi karjalan kannaš.

Monilla šuomalaisilla on juurie karjalašta esim. suojärvi, suomusalmi, viipuri, johannes ta hyö männih kutain mihinkin ta ašettu kaikkialla šuomešša.

Karjalaišia on ylen äijän mutta niitä ei i ken lašketa hyvin. Mi wikipedie šanuo nin karjalaišia on noin 70.000 kanšua. Ei tiijetä tarkkua määryä.

Hoš olet kiinnostunuh karjalan kieleštä nin tiijän ylen hyvän kaupan jošta voi oštua šanakirjoja ta muita šellaišie. Kaupan nettišivun nimi on karjalan Sivistysseura.

Passipo ken lukie tämän poštauksen.

South Karelian rings from the 19th century (x)(x)

Research on: Liivvin- VS. eteläkarjala  murre

My research had 18 people, who anonymously answered my questionnaire about finnish karjala dialects. People were given 2 choices in 3 questions, which asked “ what sounds the most clearest or which one you could understand the best?”. I researched how finnish people (who spoke finnish language) could understand liivvinkarjala and eteläkarjala dialects. 

In this question 100% of people answered that  liivvinkarjala (number 1) was the most clearest sounding compared to eteläkarjala.

In the second question 100% thought the first answer sounded the clearest, which means 2/3 answered questions were liivvinkarjala. This means that liivvinkarjala has sounded the most clearest so far.

The last question is different than the other 2, since 33.3% of people understood livvinkarjala better and 66,7% thought that eteläkarjala was the clearest.

conclusion: People tend to understand liivvinkarjala more than eteläkarjala, since it is familiar to finnish text patterns.

Mokoma - Sydänjuuret

Tahdon ylleni pilvet, tahdon alleni vakaan maan Tahdon rintaani juuret, tahdon mieleni vapauttaa Tonight 23.9, Virgin Oil, Helsinki.

東フィンランド、カレリア地方のLappeenrantaに来たよ! #ある日フィンランドで #フィンランド #北欧 #ヨーロッパ #Finland #Nordic #Europe #BlackBerry #KeyOne #ラッペーンランタ #lappeenranta #カレリア #karjala #eteläkarjala #karelia — view on Instagram http://ift.tt/2uKNETu

— Nyt ei Kaisa enää jouda käymään ulkotöissä, vaan hänen täytyy kihlakampsuja varustaa, kun sinä niin pian kutsuit kihlaamaan, sanoi Niemelän emäntä miehellensä. — Mikkelin päivän aikanahan tavallisesti on kihlajaiset aina pidetty, ja sitä minä nytkin tarkoitin. Kaisa kyllä saa käydä toivikkitöillensä; eivät meidän varsityöt yhtä henkeä kaipaa, ja jos kaipaisivatkin, niin sitten pitäisi ottaa vieraita muuhun työhön ja antaa Kaisan tehdä toivikkitöitään. Mutta nyt meidän ei tarvitse sitäkään tehdä, kun on työväkeä yllin kyllin, vastasi isäntä. Kaisalla oli kova kiiru kihlajaisten edellä. Hän ompeli, neuloi ja kirjaili lapasia, kintaita ynnä muita vaatekappaleita. Kaikki talon naiset auttelivat häntä joutohetkinään. Naapurien tyttölöille annettiin sukkain, lapasien ynnä muiden kihlakalujen valmistamista varten lankaa, ja mielellään he ottivatkin auttaakseen toivikkia. Mauno-setä puuhaili mallasten valmistusta ja oluenpanoa. Suutari-Olli, joka jo oli ennenkin talon nuorelle väelle kirkkokenkiä valmistanut, tuli nytkin kutsuttuna tekemään toivikille ja toisille tytöille ummiskenkiä ja lipokkaita. Kihlajaisten alusviikolla vedettiin nuottaa ahkerasti ja saatiin kaloja. Emännillä ja muilla naisilla oli sen seitsemän kiirettä tuvan pesussa ja muiden huoneiden siivoamisessa sekä leivoksien että muiden ruokain valmistamisessa. Kihlajaisiin teurastettiin iso sika ja puolenkymmentä lammasta. Määrättynä lauantaina alkoi jo keski-iltoin aikana tulla vieraita kihlajaistaloon. Jokainen toi tullessaan joko rukiisen tahi ohraisen leivän, ryynipiirakoita, askillisen voita ja muutamat vielä lammaskäpälän. Tupaan tultuaan antoivat vieraat tuomisensa talon emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Talon perhe tervehti vieraita, miehiä kättelemällä ja naisia likistämällä. Sikäli kuin vieraita tuli, annettiin heille ensin ryypyt vanhemmille ja sitten kahvia kaikille. Ja kun kaikki olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Tupaan oli tuotu toinen iso yhdestä puuntyvestä valmistettu pöytä, aivan samanlainen kuin entinenkin pöytä oli. Syötyä kylvettiin sauna: miehet ensin ja sitten naiset. Pimeän tultua sytytettiin kynttilät sekä kynttilänjalkoihin että yläpöydän päällä riippuvaan läkkiseen kynttiläkruunuun. Kylän nuorisoa alkoi vähitellen tulla kihlajaistaloon kihlaajia odottamaan. Lapset juoksivat vähän väliä ulkona kuuntelemassa sulhasten kelloja. Kotvasen perästä kuultiin vihdoin kellojen ja kulkusten helinä, ja pian olivatkin sulhaset pihalla. Talon poikamiehet menivät vieraita vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.

Kaikkein paikalle saavuttua sytytti ukko-Lauri, joka oli vanhin mies kylässä, kokon, joka kohta palaa roihmusi täydessä liekissä. Kyttä-Jussi oli tuonut sinne suuren karhupyssynsä, jolla ampui muutamia laukauksia. Kun pyssy ei hänen mielestään kylliksi kovasti pamahtanut, niin hän nouti kartanosta vanhan kirnun, jonka pohjaan hän kaivoi sellaisen reiän, johon pyssyn piippu mahtui. Tähän reikään hän asetti pyssynpiipun suun ja ampua kajahutti. Se antoi niin kovan pamauksen, että lapset ja muu heikompi väki pelästyi, ja maa järisi jalkain alla. Mäet ja metsä raikuivat vastaan ja kartano kaikui samaten. Kokon palaa roihmutessa ja pyssyn paukkuessa viskasi Mauno-setä kokkovalkeaan pienen erilaisista langoista neulotun pussin, jossa oli kaikkia siemenlajeja, mitä vuodessa kylvettiin, ja rukoili viskatessaan: Oi Ukko ylinen luoja, taatto taivahan jumala, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Pidä pilvissä käräjät, sätehissä neuvot selvät: idätä idästä pilvi, länkä lännestä lähetä, nosta lonka luotehesta, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota kynnölleni, kylvölleni, varsin vaivani näölle. Nosta korret korttumahan sekä varret varttumahan: yhdestä sataset saata, sadasta tuhannet tuota. Säästäös vihanta vilja rakehilta, rajusäältä, kuivuudelta, märkyydeltä, kovan ilman koskennalta. Tuo tänne utuinen pilvi, kanna kaari karvallinen, utu soille, utu maille, utu peltojen perille, utu kauas kankahille, metsähalmeille hajoita, jottei halla harmaaparta, pohjoisen pahanen poika veisi viljoja pilalle, turmiolle tuotteleisi. Anna vuosi, viljavuosi näille raukoille rajoille, poloisille Pohjan maille. Vilja pitkäksi viruta, sato saata runsahaksi, iloksi imeisten lasten, miesten, naisten mielhyväksi. (Tätä taikaa ei minun muistaessani ole harjoitettu, mutta isoisäni kertoi ennen sitä tehdyksi. Loitsija Matti Hinkkanen Parikkalasta uhrasi juhannuskokolla vielä vuonna 1886.)

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897

Kahta viikkoa ennen joulua tuli suutari-Jaakko Niemelään, jossa hän teki nuorille miehille saappaita, vanhemmille naisille ruohinkenkiä, nuoremmille naisille ummiskenkiä ja tytöille lipokkaita. Uilot (lapikkaat) ja kurpposet (paulakengät) osasivat talon miehet itsekin tehdä. Tyttöjen lipokkaiden suupäärmeeksi ommeltiin punaista sahviaania ja päällisille laitettiin ruohonpäisestä ja punaisesta sahviaanista erityiset pykäläreunaiset koristukset. Saatuaan lipokkaat valmiiksi sanoi Jaakko-suutari:

 — Jos ei näiden kenkäin aikana teitä naitane, niin sitten tulen minä uudelleen ja teen kahta komeammat kengät.

(Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 1: Joulun vietto)

Toivikkiajaksi kutsuttiin sitä aikaa joka oli harjakaisten ja läksiäisten välillä. Kun morsiamen oli varustettava suuri joukko lahjuksia kaikille sulhasen sukulaisille ja koko häärahvaalle, vieläpä kuokkavieraillekin, niin voipi arvata mitkä joukot siinä piti valmistaa, kun monta vaatekappaletta oli ruoskan nenään pantava lahjuksia jaettaessa. Jo ämmäjäiskestin aikana kysyi Niemelän emäntä Lippolan emännältä, kuinka paljon oli mitäkin laatua lahjuksia varustettava, ja niitä ei suinkaan ollut vähäinen määrä. Erittäin vielä, jos lahjusten ottajat tiesivät morsiamen olevan varakkaan, hän sai sitä riskimmästi varustaa lahjuksia. Jo tytöllä, joka naimisiin aikoi, piti olla kymmenittäin kassapaitoja, pitopaidat erikseen; samaten piti olla hameita, sukkia, kintaita, lapasia ynnä muuta vaatetavaraa. Siitä syystä jo äidit koettivat pitää takaisen jalan eteenpäin, so. he varustivat tyttärilleen vaatetta vahvasti. Varsinkin kun tyttö tuli toivikiksi, morsiameksi, oli varustuksilla kiiru. Tiettävästi ei sitä yksin eikä kaksinkaan käsin ennättänyt kaikkia varuksia valmistaa, vaan sukulaiset, hyvät ystävät ja naapurit saivat olla apuna. Niemelässäkin oli senkin seitsemän kiirettä tytärtä laitettaessa, kun oli anopille kudottava uudet sarkahameet, ne painettava sinisiksi sinihiilillä, ommeltava ja pantava punainen verka helmaan. Esiliinakangas oli myöskin kudottava ja esiliinat rimsuineen valmistettava. Pyyhe- (nenäliina-) kangas niin ikään piti kudottaman, ommeltaman ja rimsuteltaman. Samoin oli käsiliinakangas kudottava ja pyyhikkeet tehtävä valmiiksi ja kirjailtava molemmista päistä. Paitsi näitä oli valmistettava kuusi lahjapaitaa, epämääräinen luku sukkia, kintaita ja lapasia sekä vöitä ja monenmoisia nauhoja ym. pienempää rihkamaa. Tosin kyllä niitä oli jo entuudestaankin varattu, mutta piti sitä olla uuttakin, aivan vastavalmistettua kavetta.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.

Heti kaason lähdettyä morsiamen vierestä tuli Simolan emäntä kotikaasoksi. Morsian itkeä tillitteli niin kauan kuin nuoteiden kellot kuuluivat. Sitten kotikaaso otti morsiamen sylistä leivän ja voikupin, jotka hän yhdessä morsiamen kanssa vei huoneeseen, missä morsiuspuku riisuttiin ja morsian peitettiin tavallisiin vaatteisiin. Kun morsian oli saanut toiset vaatteet yllensä, hän otti porstuasta kolme sitä varten varustettua koivuista halkoa, aukaisi tuvan oven ja viskata jyräytti halot yli kynnyksen niin vinheästi, että ne menivät pankon alle. Häävieraat olivat vielä viidennen yön talossa ja läksivät seuraavana päivänä murkinan syötyänsä. Syyttä ei siis sanota sananparressa: "Niin on pitkä kuin karjalaisten häät".

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.

Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni. Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua, ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän. Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.

Niemelässä oli myöskin kiirua yllin kyllin. Tommo-Yrjö pyydettiin räätälöimään sekä pito- että makuuvaatteita morsiamelle. Ihan ensiksi hän valmisti uuden kaattuan ja uuden vaipan. — Kaatut oli villaisista lammasnahoista tehty makuupeite. — Sitten hän teki lyhyen lammasnahkaturkin, jonka puuhkoksi pantiin valkeaa jäniksennahkaa, ja pitkän turkin, johon revon koipinahoista laitettiin puuhkot. Myös tehtiin lyhyt sarkaviitta, joka kaulustettiin punaisella veralla, ja rohkamoviitta, joka kaulustettiin valkealla säämyskänahalla. Samaa nahkaa pantiin koristukseksi rinnan kohdalle ja se kirjailtiin erivärisillä langoilla. Vielä pantiin samaa nahkaa vahvikkeeksi ja koristukseksi rohkamon juurille ja nahkan päälle ommeltiin punainen verkatilkku. Muille ei räätäli tällä kerralla tehnytkään mitään. Suutari-Tuomas kutsuttiin myös tekemään morsiamelle kenkiä. Hän ompeli kaksi paria lipokkaita, joiden suut kaulustettiin punaisella sahviaaninahalla. Myös rinnan päälle laitettiin koristeksi pykälöitettyjä sahviaanitilkkuja. Samaten koristeltiin ummiskengät, vaan ruohinkenkiin ja pieksuihin ei laitettu mitään koristuksia. Myös suutari teki uuden tupen morsiamen luupääveitselle. Valaja-Matti toi morsiamelle uudet vöyliset, jossa oli neulakota. Siihen vielä sijoitettiin uusi tuppi ja musta punaisella tereellä koristettu nahkainen kukkaro, jossa pieniä kapineita säilytettiin. Jos lienee morsiamen kotona ollut kiire, niin eipä joudettu laiskana olemaan sulhasenkaan kotona. Sulhanen teki rahkasuopetäjistä kaason kapan, jonka pohjaan ulkopuolelle hän leikkasi vuosiluvun ja oman puumerkkinsä. Myös hän teki kartun, vartan ja kangaspuut morsiamelleen.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.

“Eräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat nähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän jäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai suden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi saattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä ja sanoi: — Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua vasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle. Eräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille, joka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi maata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki tuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja loitsi: 

Otsoseni, ainoseni, mesikämmen kaunoseni! Tehkäämme sulat sovinnot, raketkaamme rajarauhat siksi ilmaksi ijäksi, kuuksi kullan valkeaksi, jottet sorra sorkkasäärtä, kaada maidon kantajata tänä suurena suvena, luojan lämminnä kesänä: kun sä kuulet karjakellon, tahi torven toitotoksen: lyöte maata mättähälle nukahtamaan nurmikolle. Tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen, tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen. mene toiselle tolalle, muille kummuille kahahda, jottei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat. Otsonen metsän omena, mesikämmen kaunokainen! en sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; kiellän kielin koskemasta, suin ruma rupeemasta, hampahien hatrimasta, kämmenien kaappomasta! Karhuseni, kaunoseni, korven ainoa asuja! Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, kierten kellojen remua, ääntä paimenten paeten! Konsa on karja kankahalla, sinä suolle suoritaite; kun karja solahtaa suolle, silloin korpehen kokeos; karjan käydessä mäkeä astu sie mäen alatse: karjan astuissa alatse mene sie mäkeä myöten; karjan astuissa aholla viere sinä viidakkoa, karjan viidakkoa vierren sinä astuos aholla! Kule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä! siirry siikana sivuitse, veteleite veen kalana, viere villakuontalona kule pellavaskupona! Kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, jottei karja kammostuisi, pieni vilja pillastuisi! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, käydä karjan kaunihisti soreasti sorkutella poikki soita, poikki maita, halki korven kankahia, ettet koske konsanaka, rupea rumanakana! Otsoseni, omenani, metsän kuuluisa kuningas! Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, Kynsikoskella kovalla, Luojan polvien edessä, jalkain juuressa Jumalan: lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä käydä karjan kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, vaan eipäs tuo sitä suvaittu eikä annettu lupoa ruveta rumille töille, paatua pahantekohon! Jos sulle viha tulisi, hampahat haluttelisi: viskaa viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! hakkoa lahoa puuta, kaada koivunpökkelöitä, vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä! Kun tulevi ruuan tarvis, syödä mielesi tekevi: syö'ös sieniä metsästä murra muurahaiskekoja, juuria punaisen putken, metsolan mesipaloja, ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni! Metsolan metinen amme hapata hihittelevi kultaisella kunnahalla, hopeaisella mäellä: siin on syödä syötähänkin, sekä juoda juolahankin; eikä syöden syömät puutu, juoden juomiset vähene. Niin teemme nyt ikisovinnot, ikirauhat raketkaamme eleäksemme ehosti kaiken kesää kaunihisti, maat on meillä yhtehiset evähät erinomaiset. Josp on tullet näille maille, sattunet saloille näille: täällä aina ammutahan, pyssyn kanssa pauketahan. Jos ei ampujat kotona: on meillä osaavat vaimot, emännät erinomaiset, jotka tiesi turmelevat, matkasi pahoin panevat. Vaan jos tahtonet tapella, eleä sodan tavalla: tapelkaamme talvikaudet, lumiajat luiskatkaamme! Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä: ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville. Jos mä otsona olisin, mesikämmentä kävisin, en mä tuossa noin asuisi aina akkojen jaloissa. Onpa maata muuallakin, tarhoa taaempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, käydä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. Käpy on kangas käydäksesi hiekka helkytelläksesi merenranta juostaksesi Pohjan pitkähän perähän, Lapinmaahan lauhkeahan: siell on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, käydä kengittä kesällä, syksyisillä syylingittä suurimmilla suonselillä, levehillä liettehillä. Kun et tuonne mennekänä etkä oikeittain osanne: ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi tuonne Tuonelan saloille, tahi Kalman kankahille: siellä on suohut sorkutella, kanervikot kaalaella, siell on kirjos siellä karjos, siellä muita mullikoita rautasissa rahkehissa, kymmenissä kytkyvissä, siellä laihatkin lihovat, lihaviksi luutkin saavat. Lepy lehto, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä! Kuippana metsän kuningas, metsän hippa halliparta! Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuoksu! Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä! Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varonne: kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! Saata pois saloilta näiltä, näiltä mailta matkohinsa, kapehilta karjamailta, levehiltä liepehiltä! Kätke koirasi kolohon, rakkis rautakahlehisin, kultaisihin kytkyvihin, hihnoihin hopeaisihin, jottei piiloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi! Oi Ukko ylijumala, Kaikkivalta, taivon taatto! Kuule kultaiset sanani, hopeaiset lauselmani! Kun kuulet toden tulevan, pakkopäivät päälle käyvän: muuta muuksi lehmäseni, karnahuta karjaseni, kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoseni karhun maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! Kun ei pihlaja pitäne, niin se vaskesta valata! Jos ei vaski vahva liene, panka rautainen rakenna! Vaan jos raudan ratkaisnehe, vielä mene he vioille: syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, päät on päättele lujasti, katkoa kovasti kiinni, ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, kun ei raudoin ratkottane, teräksillä temmoittane, veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane.”

— Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897

Eräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää lyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä mättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun Mari-täti sai sen kuulla, hän sanoi: — Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan mehiläiset, muuten ne purevat teidät. Sen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa mehiläispesän ympäri ja loitsi: Mehiläinen mesilintu, simasiipi, suu hunaja, joka kukissa kuherrat, heinän päissä heiluelet: anna mulle antimesi pesästäsi pienoisesta. Älä nyt nouse korkealle, älä polvia ylemmä. Tunge turpehen nenäsi, paina pääsi mättähäsen. Pure puuta, pure maata, pistä pieniä kiviä, älä ihmisen ihoa, hipeätä hievahuta! Heitä viitahan vihasi, haon alle haikeasi, kanervahan katkerasi, korpehen kovat panosi, suomutahan muut mujusi, kaskeksehen kannuksesi. Jos on tahtoa tapella, aikomusta ammuskella: tokkiloikaa toisianne, kihlajakaa keskenänne; vaan ei vaivaista minua, emon kantamaa kavetta, äidin tuomoa tytärtä. Sitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille mehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät pesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse, jonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille hunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella halulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi niin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois otettiin.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897

Emäntä nousi jo aamuhämärissä, pisti tuvan lämmitä ja herätti paimenet. Sillä aikaa kun paimenet pukeusivat, otti emäntä karhun hampaan, meni läävään, kiersi jokaisen lehmän ympäri kolme kertaa karhun hampaalla myötäpäivään ja kiertäessään hän loitsi: Metsän kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä! anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä. Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi jottei piiloa pitäisi eikä tuottaisi tuhoa. Kotihisi koirat kutsu, viekottele villahännät: sudet laita suitset suuhun, karhut rautakahlehisin. Teettäös tinainen neula, naula vaskinen valata, jonka päästät päälakehen, läpi luisten leukaluitten. Jos ei tuotana totelle: suden suuhun lukko laita, haitta karhun hampahisen takalukko leukaluihin. Kun ei tuosta kyllin liene: kätke koirasi kolohon, karvaturvat kalliohon, ettei koskis konnanpoika, metsän rakki raateleisi; tahi saata näiltä mailta, kauas karjan käytäviltä ylitse salon yheksän, salon puolikymmenettä maille tuntemattomille, nimen tietämättömille, johon ei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat. Oi Ukko ylinen Luoja, taatto taivon valtiainen, jok olet onnella olija, heleällä hemmoaja! Tehkös kesät kaunihiksi lehtovieret leppehiksi, ahovieret armahiksi! Laita metsät mieleviksi, sinikorpi siivosaksi! Vieritä vihanta pilvi karjalleni katteheksi, ettei surma suin pitäisi, kaihi viljalta vitoisi. Rakentele rauta-aita, teräs seivoin seisattele ympäri minun eloni, kahden puolen karjaseni: maasta asti aita pannos, maasta asti taivosehen, ettei karhu kavahtaisi eikä susi yli käisi. Vähänpä minulla oisi surman suin pieltäviä, aholle ajettavia, päälle pälven pantavia.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897

Kun rukiit oli leikattu, sitten leikattiin ohria, jotka pantiin kymmenen lyhdettä kuhunkin kymmenikköön. Sikäli kuin ruiskuhilaat kuivuivat, ne kannettiin ja ladottiin keolle ja pantiin aita ympärille. Kun entiseen aikaan pidettiin suuret metsähalmeet, niin niissä oli paljon työtä sekä kaskea kaataessa, viertäessä, aidanpanossa kuin myöskin viljan leikkuussa. Yhteiset halmeet kun olivat, niin työ, etenkin viljan leikkuu, kävi hitaasti; sillä kukin luotti toiseensa ja teki löräkästi työtä. Siksi täytyi monesti leikata myöhään syksyllä, etenkin milloin sade ja tuulet sotkivat viljat ristiin. Syksyiltoina leikattiin metsähalmeissa niin kauan, kuin suinkin näki, usein kuutamollakin. Varsinkin Pajarilaiset olivat tulleet kuuluisiksi myöhään kuutamolla leikkaamisesta. Siitä syystä naapurit kutsuivatkin kuuta Pajarin päiväksi. Metsähalmeelle päästyä tehtiin nuotio ruokapaikkaan. Vaimot ripustivat imevät lapsensa hursteinensa hurstipuuhun, jonka päälle hurstut levitettiin, jottei aurinko saanut paistaa pienokaisten silmille eivätkä hyttyset saaneet vaivata hentoja. Kullakin lapsella oli keralla oma likkansa, joka heijasi ja hoiti lasta. Kun lapsi rupesi itkemään, kutsuttiin äiti sitä imettämään ja korjaamaan. Milloin lapset hyvästi viihtyivät ja makasivat, kävivät lastenlikat vuoron perään marjassa tahi leikkivät keskenään. Iltasilla tavallisesti tulivat lasten äidit lapsineen ja likkoineen aikaisemmin kotiin, jossa auttelivat emäntiä lehmäin lypsyssä, illallisen laittamisessa, saunan lämmittämisessä ynnä muissa askareissa. Kun kauran leikkuu oli lopussa, niin koottiin ne närtteihin. Niin hyvin keot kuin närtteetkin katettiin oljilla ja kuusenhavuilla.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet. 1897