#Suu Itin | Explore Tumblr Posts and Blogs

neroushalvaus · 6 years

Text

Ajattelin tälleen keskiviikkoillan ratoksi, että postaisin vielä pienenä bonuksena yhden ton pidemmän fix-itin poistetun kohdan. Tää oli alunperin aloitus ton sarjan kolmannelle osalle, mutta poistin sitten, kun ei tuonut virallisesti tarinaan muuta, kuin masturbatorista hurt/comforttia (ei sillä, ettei koko fic olisi sitä muutenkin, mutta…). Jos joku lukee tämän stand-alonena, tässä tärkeimmät: Lehto ei ehtinyt ampumaan itseään, Riitaojalta lähti kranaatista käsi, nyt ne on yhdessä sotasairaalassa eikä kenelläkään ole kivaa.

Vastuunvapaus: Riitaoja ja Lehto kuuluvat Linnalle, lääkintälotta & sairaanhoitaja minulle. Jos Riitaoja ja Lehto kuuluisivat minulle, he olisivat selvinneet sodasta naarmuitta ja asuisivat kaikessa rauhassa pienessä metsämökissä Keski-Suomessa

Summary: Riitaojan käsi tulehtuu ja nostaa hänelle nopeasti ärhäkän kuumeen. Eikä Lehto todellakaan ole huolissaan. Joka muuta väittää, saa turpaansa.

Oli ilta. Lehto istua nökötti sängyllään uponneena omiin ajatuksiinsa. Riitaoja luki kirjaa vieressä höpöttellen välillä omiaan. Lehto alkoi tahtomattaan oppia tästä yhtä sun toista, kuten myös tämän lukemasta kirjasta, jota tämä ahkerasti hänelle kommentoi. Kaikkeen tässä maailmassa ihminen tottui. Lehto ei olisi myöntänyt sitä kysyttäessä, mutta Riitaojan höpötys oli muuttunut kuin taustahälyksi, jonka kuunteleminen ei ollut niin paha juttu. Ja olihan se kieltämättä melko koomista katsoa, kun Riitaoja laski aina välillä kirjan syliinsä kääntääkseen kömpelösti sivua ja nosti sen sitten taas lukeakseen. Lehto ei ollut hetkeen kuunnellut, mitä Riitaoja sanoi, koska tämäkään ei odottanut hänen vastaavan.

Äkkiä Riitaojan voipunut huokaus havahdutti hänet. Lehto vilkaisi Riitaojaa syrjäsilmällä ja näki, että tämä oli laskenut kirjan kädestään ja hieroi ohimoaan.

”Minä en pysy tässä yhtään mukana”, Riitaoja mutisi. Kun tämä avasi jälleen sylissään lepäävän kirjan, Lehto näki, että tämän käsi tärisi.

”Mene nukkumaan”, Lehto murahti välinpitämättömästi. Riitaoja rypisti kulmiaan ja laski kirjan taas kädestään. Lehto huomasi, että Riitaojan katse haritti vähän ja tämä hengitti raskaasti.

”En minä uskalla, herra alikersantti”, Riitaoja mutisi ja roikotti päätään pyöritellen sitä vähän. ”Ampuu ne meijät sillon kun nukun.”

Lehto tuijotti Riitaojaa. Mitä ihmettä tämä selitti? Lehto pani myös merkille sen, että Riitaoja herroitteli häntä ensimmäistä kertaa sitten sairaalaan saapumisen.

”Riitaoja?” Lehto korotti ääntään.

”Herra alikersantti?” Riitaoja mumisi ja käänsi kasvonsa kohti Lehtoa. Tämän silmät olivat sameat ja kuumeiset. Lehdon ensimmäinen ajatus oli, että Riitaoja oli onnistunut saamaan flunssan. Kuulosti kuitenkin melko uskomattomalta, että tavallinen lenssu nostaisi kuumeen niin nopeasti sille asteelle, jolla puhuttiin pehmoisia. Sitten hän vasta ymmärsi.

”Voi perkele”, Lehto manasi. ”Se käsi on varmaan tulehtunut.”

Riitaoja oli ihan pihalla.

”Ei minulla ol ennää kättä, herra alikersantti”, hän vastasi hämmentyneenä. Sitten hän mietti sanomaansa hetken ja tunnusteli tyhjää paidanhihaansa. Riitaoja näytti yhtäkkiä hätääntyneeltä ja höpötti paniikintäyteisellä äänellä: ”Minul ei ol ennää kättä. Mihin minun käsi on kadonnut?”

”Kaikkia saatanoita minäkin…” Lehto mutisi itsekseen ja ärähti iltakierrosta tekevälle sairaanhoitajalle: ”Riitaojalla on kuumetta. Kuoleeko se?”

”Kualenko minä?” Riitaoja toisti hätäisenä sairaanhoitajan harppoessa paikalle kokeilemaan hänen otsaansa. Hoitaja näytti huolestuneelta ja ryhtyi avaamaan Riitaojan paidan nappeja.

”Ei, älä, mitä sinä teet”, Riitaoja uikutti. Lehto pyöräytti silmiään.

”No mitäs luulet, ottaa poikuutesi? Sen täytyy katsoa sun kättäsi, helvetin tonttu”, Lehto murahti. Riitaoja katsoi Lehtoa kyynelet silmissä kuin hakien turvaa tutuista kasvoista. Lehto vältti tämän katsetta.

”Kylymä”, Riitaoja valitti, kun hoitaja sai otettua paidan pois hänen päältään ja paljastettua sidotun kädennysän. Riitaoja yritti vetää peittoa päälleen, mutta hoitaja kiskaisi sen hänen kädestään. Riitaoja näytti siltä, kuin purskahtaisi itkuun millä hetkellä tahansa.

”Sotamies Riitaoja, yrittäkää rauhoittua”, sairaanhoitaja sanoi tylysti ja ryhtyi purkamaan Riitaojan sidettä. ”Teillä on ilmeisen korkea kuume, mutta se ei oikeuta tuollaiseen hillittömyyteen.”

Riitaoja niiskaisi. Leikkaushaava tämän siteiden alla oli iso ja groteskin näköinen. Sairaanhoitaja pudisti päätään ja mutisi jotain siitä, kuinka siteitä pitäisi vaihtaa paljon useammin, mutta kun oli niin perkeleen kova kiire. Lehto ei kysynyt, mikä tilanne oli, sillä eihän häntä kiinnostanut.

”Tulehtunut se on. Sen on ollut pakko olla kipeä, miksi ette ole sanoneet siitä?” hoitaja kysyi Riitaojalta tuimasti.

”Kyllähän se on sitä itkenyt jo hyvän aikaa”, Lehto murahti ja pyöritteli silmiään.

”Ja mieleenkään ei tullut, että siinä voisi olla jotain, mistä pitäisi mainita hoitohenkilökunnalle?”

”Sillä on käsi irti ja minun pitäisi pitää outona, että siihen sattuu?” Lehto ivasi. ”Riitaoja nyt on tuollainen pillittäjä. Mistä minä olisin voinut tietää, että sillä on oikeasti joku hätänä.”

Hoitaja katsoi Lehtoa tuimasti ja sanoi vihaisella äänellä: ”Jos haava on tulehtunut, siitä pitää sanoa meille. Toivoa sopii, että tämä nyt selvisi ajoissa. Verenmyrkytys onkin jo hieman pahempi juttu.”

Hoitaja kehotti Riitaojaa nousemaan ylös ja tämä totteli epävarmasti. Lehto ei kysynyt, mitä tapahtui, mutta hoitaja vastasi kuitenkin: ”Kuume pitää ainakin saada alas. Toivotaan, että kylmä kylpy auttaa.”

”Kylmä kylpy? Miksi? En minä oo tehny mitään pahaa”, Riitaoja valitti, kun hoitaja yritti taluttaa häntä kohti peseytymistiloja. ”Herra alikersantti, sano ny hänel, en minä…”

”Pää kiinni”, Lehto sähähti. Riitaojan suu napsahti kiinni ja hän katsoi Lehtoa silmiin pelokkaasti. ”Et sinäkään niin saatanan tyhmä ole, että annat ittesi kuolla kuumeeseen. Pidä turpasi ummessa ja mene sinne kylpyyn.”

Riitaoja totteli mukisematta. Lehto katsoi perään ja mietti, miksi hänen sydämensä hakkasi ja miksi häntä niin kylmäsi.

Riitaoja heräsi siihen, että hänellä oli kamalan kuuma. Hän ojensi kätensä heittääkseen peiton päältään, mutta hän ei tuntenut peittoa. Kun hän tarkemmin ajatteli, hän ei tuntenut koko kättä. Riitaoja potki huohottaen peittoa pois päältään, kunnes se oli mykkyrällä hänen jaloissaan. Vieläkin oli kuuma, mutta hän onnistui avaamaan paitansa nappeja vain vasemmalla kädellä, joka sekin tärisi liikaa.

”Lopeta se mänttääminen.”

Riitaoja jähmettyi ja katsoi vierelleen. Lehto katsoi häntä istuen sängyllään. Riitaoja huohotti ja katsoi alikersanttia pelokkaasti.

”Anteeksi”, hän mutisi nielaisten. ”On kuuma.”

”Vähän aikaa sitten valitit, että on kylmä”, Lehto tuhahti. ”Koita päättää.”

Riitaoja ei ymmärtänyt. Hänen ajatuksensa olivat jotenkin sumeat, eikä hän saanut oikein kiinni siitä, missä oli. Lehto oli hänen vieressään sängyllä, niin kuin hän oli ollut alokasaikoina. Mutta ei Riitaoja enää alokas ollut, eihän? Hänen otsansa rypistyi, kun hän yritti keskittyä.

Hänen kättään kutitti. Riitaoja yritti tavoitella käsivarttaan, mutta ei löytänyt sitä. Outoa. Lopulta hän tunnustellen löysi kohdan, jota pystyi raapimaan. Se oltiin sidottu jollain, mutta sitä kovemmalla vimmalla Riitaoja raapi.

”Lopeta”, Lehto ärähti. Riitaojan lopetti välittömästi. ”Lakkaa se kraapiminen, ne just vaihtoi sulle uudet siteet.”

”Mutta kun kutittaa”, Riitaoja protestoi.

”Voi hyvää päivää”, Lehto huokaisi. ”Mene nukkumaan.”

Riitaoja oli vielä kysymässä jotain, mutta hän simahti ennen, kuin sai edes suutaan auki.

”Minun on kylymä…”

”No mitä potkit peittosi pois? En minä sinua ainakaan peittele.”

Riitaoja avasi silmänsä ja näki Lehdon, joka katsoi häntä edelleen. Riitaojasta tuntui, että Lehto oli katsonut häntä aiemminkin. Hän hytisi kauttaaltaan ja yritti käpertyä itseensä. Lehto tuijotti häntä silmissään jokin tunne, jonka tarkoitusta Riitaoja ei sumuisessa päässään ihan kyennyt ymmärtämään.

”Se on sun jalkopäässäsi.”

”Mikä?” Riitaoja kysyi hämmentyneenä.

”Peitto, saatanan tonttu.”

Riitaoja huomasi Lehdon olevan oikeassa. Hän repi peiton vaivoin päälleen ja yritti kietoutua siihen mahdollisimman tiukasti. Hänen hampaansa kalisivat silti.

”Kualenko minä?” Riitaoja kysyi, koska se kuulosti hänen mielestään täysin perustellulta huolenaiheelta. Lehto pyöritteli silmiään.

”Kuumeeseen? Tuskin sinuakaan nyt niin helpolla saa hengiltä. Ne tulee pian sinua katsomaan, varmaan kuumeesi noussut, kun hytiset taas.”

”Onko minulla kuumetta?” Riitaoja kysyi tokkuraisella äänellä. Lehto ei vastannut, halusi kai Riitaojan tekevän hieman ajatustyötä, kun vastaus kysymykseen kerran juuri oltiin sanottu. Nyt Riitaoja muisti kylmän kylvyn, johon sairaanhoitaja oli hänet pakottanut. Häntä hieman hävetti se, kuinka voimakkaasti hän oli vängännyt vastaan. Kylmällähän kuumetta kuului hoitaa. Kun Riitaojan sisko Anja oli ollut ihan pieni, tällä oli ollut kuumetta, ja äiti oli käskenyt upottaa tämän hetkeksi lumihankeen. Se oli tuntunut Riitaojasta kamalalta ajatukselta, mutta hän oli tehnyt sen ja kuume oli kuin olikin laskenut.

Hänen oikeaa kättään vihloi ja kutitti.

Riitaoja liikutti toista kättään raapiakseen sitä, mutta Lehto pysäytti hänet sanomalla ärhäkästi: ”Älä edes harkitse.”

Riitaoja antoi kätensä pudota vatsansa päälle. Hän katsoi Lehtoa tämän äkäisinä tuijottaviin silmiin ja ennen kuin hän ehti ajatella, hän kysyi: ”Miksi sinä Lehto vihaat minua?”

Lehdon silmät kapenivat ja hän avasi suunsa kuin vastatakseen, mutta päättikin sitten olla hiljaa. Riitaoja yritti katsoa Lehtoa tutkivasti, mutta se oli vaikeaa. Äkkiä hänen silmäluomensa tuntuivat kovin raskailta, eikä hän saanut oikein katsettaan kohdennettua.

Riitaoja nukahti uudelleen.

Lääkintälotta Matilda Järvelä oli aamuvuoroon saapuessaan kuullut eräältä sairaanhoitajalta, että sotamies Riitaojan leikkaushaava oli tulehtunut. Verenmyrkytystä pelättiin, vaikkei siitä oltu varmoja. Hän tajusi, että kyse saattoi hyvin olla hänen omasta virheestään. Hän oli pariin kertaan saattanut unohtaa pojan siteiden vaihtamisen, koska sairaalassa oli niin kamalasti huomiota vaativia haavoittuneita. Aamun koitteessa lotta Järvelä suunnisti katsomaan, miten Riitaoja voi.

Lähestyessään kuumeisen sotamiehen sänkyä hän huomasi jotain merkillistä. Alikersantti Lehto istui sängyllään, vaikka oli melko aikaista tälle herätä. Kun Järvelä lähestyi parivaljakkoa, hän pani merkille Lehdon hieman päässä seisovat silmät ja yleisen väsyneen olemuksen. Miehen katse oli lukkiutunut Riitaojaan, vaikka heti, kun hän tajusi tulleensa huomatuksi, hän käänsi sen muualle.

”Alikersantti Lehto, ette kai te ole valvoneet koko yötä?” lotta Järvelä kysyi laittaen kädet puuskaan. ”Ymmärrän toki, että olette huolissanne aseveljestänne, mutta…”

”En ole”, Lehto murahti. ”Se nyt vaan heräsi koko ajan inisemään, niin en saanut unta.”

”Te olette sotasairaalassa täynnä haavoittuneita, valittavia miehiä, kyllä te varmasti olette jo tot-…”

”Kumpi tässä nyt on se potilas”, Lehto kysyi pistävästi ja tuijotti seinää vieressään. Lotta Järvelä huokaisi ja siirsi huomionsa nukkuvaan Riitaojaan.

Poika oli kalpeampi, kuin olisi ollut suotavaa. Kokeillessaan tämän otsaa ja poskia lotta kuitenkin huomasi ilokseen, että kuume oli jo melko alhaalla. Lotta Järvelä hymyili Lehdolle aurinkoisesti ja sanoi: ”Hyviä uutisia, kuume on laskenut. Laskee varmaan itsekseen normaaliksi, ei tarvita enää toista kylmää kylpyä. Kunhan hän herää, pitää vain vaihtaa side. Pahimman pitäisi olla ohi.”

”Jaha”, Lehto puuskahti.

”Tarvitsisitteko apua jossain? Ehtisitte ensimmäisenä pesutiloihin, kun olette noin aikaisin ylhäällä. Voisimme kokeilla liikkumiseen vaihteeksi pyörätuolia, mitäs siihen sanotte?”

”Ei tarvitse”, kuului tyly vastaus.

”Ymmärrän, että tällainen pelästyttää”, lääkintälotta sanoi lempeästi. ”Korkea kuume on ikävä kiusa ja voi näyttää aika pelottavalta katsoa sitä vierestä. On luonnollista huolestua.”

Lehto mumisi vihaisesti jotain, joka kuulosti etäisesti kehotukselta painua helvettiin. Lotta Järvelä vain naurahti, korjasi hieman Riitaojan peitettä ja kiirehti auttamaan potilaiden aamiaisen valmistelussa.

Kun Riitaoja heräsi, hänen olonsa oli kertakaikkisen surkea. Hänen päässään pyöri hataria muistikuvia viime yöstä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut nukkunut ollenkaan. Riitaoja katsahti vaistomaisesti sivulle Lehdon suuntaan ja näki tämän nuokkuvan sängyllään.

”Lehto?” Riitaoja haukotteli nousten varoen istumaan. Alikersantti terästäytyi ja katsoi häntä tutkivasti. Riitaoja hymyili hämmentynyttä hymyään tuon katseen alla.

”Näyttää siltä, ettet kuollut”, Lehto sanoi kylmästi ja venytteli hieman irvistäen sitten ja vieden kätensä vatsalleen. Riitaoja oli saanut riittävän monta kertaa vihaisen vastauksen kysyessään, oliko tällä kaikki hyvin, joten hän edes tällä kertaa yrittänyt.

Riitaoja katseli silmiään siristellen ympärilleen ja kysyi: ”Oonks minä kipeä?”

”Kätes tulehtui.”

”Aha.” Riitaoja punastui miettiessään viime yötä ja sanoi: ”Minä taisin yöllä puhua ihan pöhköjä.”

Lehto tuhahti. ”Lievästi sanottuna.”

Riitaoja luuli hetken, että keskustelu oli käyty loppuun, mutta äkkiä Lehto sanoi äkäisesti: ”Et sitten viitsinyt sanoa, että sitä kättä niin paljon särki. Tai mainita siitä kuumeesta. Kyllä sitä ihmisen pitäisi semmoinen huomata ennen, kuin se noin pahaksi nousee.”

”Anteeksi”, Riitaoja mutisi hiljaa. ”En minä tienny, että se tarkoittaa semmosta. Ja kylhän minä sanoin sinul, että minun käsi o kippee.”

”Mitä sinä siitä minulle porasit? Olisit sanonut jollekin noista. Mikä apusisar minä olen?” Lehto tiuskaisi. Hän laittoi kätensä puuskaan ja tuijotti seinää. Riitaoja katsoi Lehtoa hämmentyneenä. Miksi tämä oli niin pahalla tuulella? Riitaojahan tässä oli ollut kuumeessa, ei Lehto. Ehkä Lehto oli nukkunut huonosti? Tämä näytti kovin väsyneeltä.

“Anteeks Lehto, jos minä valvotin sinuu”, Riitaoja kokeili varovasti.

“Sinä mitään valvottanut”, Lehto jupisi. “Huonosti nukuin, kun selkään niin koski, perkele. Ei minua sinun kuumehoureet olisi voineet vähempää kiinnostaa.”

Riitaoja antoi olla.

** **

#hurt/comfortiksi mä sitä kutsun mutta riitaoja-whumppiahan se oikeesti on #yikes #suomeksi #tuntematon sotilas #otp; tekisi mieleni vetää sinua #lehto x riitaoja au #tiiän ihmisiä jotka menee pienestäkin kuumeesta yhtä pöhnäsiksi ku riitaoja tässä #mä en tiiä mikä tämmösen kirjoittamisessa on niin hauskaa?#mutta vaan on #ajattelin että tää on ihan hyvä postata kun lehto kuitenkin pehmenee tässä riitaojalle ihan vähän #ni #my fics

49 notes · View notes