Lemmy photo worth a thousand words

Breaks my heart :) #Lemmy from #Motörhead in Helsinki Dec 6th 2015.

http://468pyy4bjb6233x4s14a998n13b7.wpengine.netdna-cdn.com/wp-content/uploads/DSC_2006_Fotor.jpg

Photo by Marko Syrjälä / from Inferno magazine gig review, see here:

http://www.inferno.fi/live/haikeaa-ja-sykahdyttavaa-motorhead-viela-kerran-helsingissa

Great photo! This is how I wanna remember them.

>:)

MINIÖNHEAD!!!

The good ol' goof with proper Motörhead style logo.

Monroen bändin kolmosletulla alkaa jo tehot tippumaan. Soitossa ei ole ihan sitä potkua mitä parilla edellisellä rieskalla ja biiseissä toistuvat vähän turhat tutut kuviot. Todellisia killeriraitoja ei ole, mutta ei toisaalta ihan täyttää rapaakaan. Normipäivämeiningillä siis mennään, mutta eiköhän tämän avulla taas parit Suomen rundit, festarikierrokset ja lyhyet iskut Eurooppaan ja Japseihin heitä :)

Absolutely stunning song & vocals!

And this trio together :) I would sure like to hear what they talk about :)

Whaddayaknow, Pelle Miljoona United tekee erinomaisen levyn :) Tällä kertaa musa soi rennommin, ilman sen kummempaa rähinää. #pellemiljoona #kinoriviera

Äijän mylvinnästä voidaan olla monta mieltä, ja niin oon itsekin :) mutta tää Vesa-Matti Loirin vuoden 1994 versio Väliaikainen -kappaleesta on huikee. Sovitus, soinnutus, laulun taimaus, KAIKKI. Tää täysin eri biisi kuin esim. Loirin 70-luvun versio tästä - tai Laman sinänsä loistava cover samasta biisistä :P Kunnia taitaa osittain mennä levyn sovittaneelle ja kitaraa soittavalle Peter Lerchelle. #loiri #lerche #väliaikainen #powerplay #dimangia

Mitäsmitäs, mikä ihmeen #Joosua ??? Hyvältä kuulostaa! #vielähetkensinun #enämpitällästsuomirokkia

Hookin nahkahousut ja lasvegas-bassottelu puuttuu, muuten okei

Viikate - Panosvyö

Kyllä tästä plussaa voi merkata!

Viikate mättää kahdeksan Motörhead-biisiä suomeksi omalla tutulla otteellaan ja hyvältä kuulostaa. Kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä arvasi sen kuulostavankin.

Motörheadia ei ole koskaan pidetty musikaalisesti minään hirveän pätevänä ryhmänä, mutta kyllä tässä ehkä hieman yllättäen loppuvat paikoitellen soittotaidot kesken. Viikatteen heikoin lenkki on valitettavasti aina ollut hieman jäykästi lataava rumpali ja sen seurauksena bändi on aina kuulostanut enemmän himastudioprojektilta kuin tiukasti groovaavalta liveryhmältä. Mutta ei tätä ole tarkoitus korostaa tarpeettomasti, Viikatteen svengi on Viikatteen svengi ja Philty Animal Taylorin luoma Motörheadin kultavuosien svengi oli ainutlaatuinen "vesikauhuinen hirvi rokkaa niin että tyrät rytkyy" -svengi. Se oli silloin ja sitä ei ole enää.

Parhaiten toimivat sanoitukset, jotka ottavat hieman uuden kantin Lemmyn juttuihin tuoden kuitenkin alkuperäisen Monty Python -sukuisen huumorin suomalaiseen hirtehiseen meininkiin. Kun Over the Top -suomennoksessa lauletaan "ei oo meitsi / terävin veitsi", on biisin olemus tavoitettu täysin. Monessa biisissä tuntuu, että juuri sanoituksen herkulliset oivallukset ovat ajaneet julkaisemaan nämä kappaleet, ja hyvä niin.

Kahdeksan biisin mittainen levy tuntuu loppuvan lyhyeen, mutta on toisaalta Viikatteelta aika rohkea teko ja saattaa jäädä vähälle huomiolle ja kuriositeetiksi. Toisaalta nyt Lemmyn ollessa hiukan huonossa hapessa ja sitä kautta median huomiossa on tämä ajankohtaisempi kuin aikoihin.

Mielestäni nykyisen markkinalaskelmointimeiningin aikana tällaisia hulvattomia leiskautuksia nimenomaan pitäisi tehdä enemmän!

Iisa – Iisa

Tää levy on kyllä todella kasvanut kuuntelussa. Kikkaillen voisi sanoa, että alussa vaivannut kotikutoinen nuhjuisuus on muuttunut lämminhenkiseksi kotikutoiseksi nuhjuisuudeksi! Jokaisesta biisistä on tullut osa kokonaisuutta ja koko rieska pyörähtää läpi miellyttävänä pikku elokuvana.

Teksteissä on elämänmakuisia tunnelmia ja tilanteita. Mä ainakin olen satavarma, että parikin mun ex-naista mietti just tällaisia juttuja silloin kun oltiin noin kolmekymppisiä. Missähän nekin tyypit nyt on?

Levyn äänikuva on ultrakevyt ja muovinen, jotenkin jollain sharewarella tehdyn oloinen. Mutta köpön kotelon sisällä on koukuttavaa biisimateriaalia, joka muuttuu hyväksi kaveriksi kun sitä käy tasaiseen tahtiin moikkaamassa. Sinkkubiiseistä se alkaa. Levynkannen sininen väri taitaa muuten alitajuisesti määrittää mielikuvaa levystä.

Erikseen on mainittava Sulkekaa baarit -biisin rytmitys, joka on kyllä vedetty joko hakkaamalla nuotteja viivastolle silmät kiinni tai annettu kolmevuotiaan tehtäväksi! Onko siinä joku tahtilaji!?!? Hillitöntä!

Kymmenen nappibiisiä, parempi ku Regina.

Antero Lindgren – Talking with the Dead

Törkeen siistii shittii! Joku Antero tekee oikeen liki tulevaa namia. Tää on vähän niinku Good Will Hunting -leffasta se kohtaus, jossa Robin Williams hokee Matt Damonin naaman eessä "It's not your fault" niin monta kertaa, että kuka tahansa katsoja rupee väkisinkin pikkasen nieleskelemään. Tää levy on oikeastaan enemmänkin lohduttavaa lääkettä, kuin musiikkia. Vaikka onkin erinomaista musiikkia - btw, oisko yhdessä kitaraliidissä ollut joku pikkasen falski pätkä! Tsiisus!

Jollain tasolla tää on kyllä ylittämättömän härskiä matskua, siis niinkuin 100% kaupallista ja 80-lukulaisen amerikkalaista aikuisrokkia. Joku biisi taisi olla tunnelataukseltaan yks yhteen Princen Turtle Rain, mut so what. Silti tää oli yks eheä kokonaisuus, ja Anteron oma levy. Kansikin oli hieno, härski mutta hieno. Muistan vieläpä nähneeni tästä jätkästä jonkun promokuvan, jossa sillä oli kumisaappaat jalassa. Ehkä.

Ihmeellistä hommaa tapahtuu Suomessa. Tälläsiä tehdään. Levyn myynti lienee luokkaa 260 kpl. Perässä saisi olla helpostikin pari kolme nollaa lisää.

Various Artists – Nyt kolisee

Tästä levystä mainitaan aina, että lähtökohta oli se, kun J. Karjalaisen rumpali Janne Haavisto hokasi, että levyn pohjana olevan Et ole yksin -levyn “rytmeistä löytyi soul- ja jopa hiphop-vibaa”. No siis ei nyt ihmeemmin löydy, sen enempää kun mistään muustakaan musasta, joka ei ole Metallicaa. Tarkoitan, että ei nämä tällä levyllä veivaavat räppärit ja J. Karjalainen peruspoppis niin sulavan sopuisasti solju yhdeksi kokonaisuudeksi, kuin voisi ennakkohypestä kuvitella. Mutta nou problem, ei se haittaa lainkaan. Hyvää musaa on syntynyt ja ihan win-win juttu kaikille osapuolille. Lisää tällaista!

Hey! Hello! – Hey! Hello!

Tää on aivan hillittömän hienoa ja majesteettista mjusaa ja tekee gutaa sekä sydämessä että nivusissa! Gingerin touhut on jotenkin aina jättänyt kylmäksi ehkä sen pikkunäppärän kikkailun takia, mutta myöhemmällä iällä - ja raitistuttuaan - äijä on saanut mopon raiteilleen ja ralleissa pysyy fokus sihdissä. Superihana Victoria Liedtke laulaa ja ulkonäköistää suloisesti, mutta ilmiselvää on ettää Kinkerisetä vetää kaikista naruista. Biiseihin on kaadettu melodiakontenttia runsaalla kauhalla eikä joka kohdassa mennä siitä ilmeisimmästä aidanraosta läpi. Kiva kiva ja kyllä maistuu! Vähän sisäsiisti ote johtunee siitä, että Ginksu on soitellut kaikkien instrumenttien raitoja itse sisään. Enemmänkin olisi saanut roimia. Mutta kyllä tämä kestoklassikkolootaan menee, siis kamaan ILIMAN MUUTA!

Heavy Tiger - Saigon Kiss

Olisi hiukka alentavaa sanoa, että tää levy on kertakäyttökamaa, joten sanon, että tää on yhden kuuntelun juttu. Heavy Tiger tsekkaa kaikki rastit ja meininki on koko ajan ihan mainio, paikoitellen jopa mahtava, kaunis ja liikuttavakin. Silti tietää koko ajan, että levyn loputtua me ei tulla tapaamaan enää koskaan uudestaan. Jos mun tulee joskus Heavy Tigeria ikävä, kaivan esiin vaikkapa The Donnasin Spend the Nightin (joka on sen bändin AINOA hyvä levy, tarkistakaa vaikka) tai - huh huh - Joan Jettiä, joka on sentään se aito alkuperäinen mimmi (ja Nirvanan laulaja vuonna 2014, tarkistakaa vaikka, kaikkee tapahtuu). Ja hei, Stalingrad Cowgirls takaisin!!! :)

Scandinavian Music Group – Terminal 2

Siitä lähdetään, että SMG on ollu ihan dead to me alusta lähtien lukuun ottamatta sitä mahtavaa “hullu poika tyhmä tyttö” -biisiä, joka oli ihan mieletön. Mutta muuten ei vaan lähteny, ei vaan lähteny. Jotain Ultra Bra ja keltaiset sadetakit -allergiaa tuli vissiin podettua ja pahasti, hyi helvetti, puistattaa vieläkin. Mutta tässä. Tässä on vuoden paras kotimainen. Kevyesti. Kaunis. Haikea. Mystinen. Intiimi. Vähän niin kuin mun oma salaisuus, josta en teille enempää haluaisi kertoakaan. Mutta kuunnelkaa nyt sitten. Tää on totaalisen nerokas levy. Voin kuvitella, että Joel Melasniemi katsoo tätä kiekkoa kymmenen vuoden päästä, eikä tajua miten se teki tän. Teoksen mestarillisuutta ei yhtään vähennä se seikka, että kesto on ymmärretty jättää 40 minuutin hujakoille. Kokonaisuus on kuin yksi kappale. Tai oikeastaan yksi katse. Sä istut autossa, joka lähtee Las Vegasista auringonlaskun aikaan. Olo on sekava, mielessä on näetsen kipeitä muistoja. Pysähdyt kaupungin ulkopuolella valtatien reunaan ja katsot vielä kerran taaksepäin kaupunkiin, johon et enää koskaan ole menossa takaisin. Se on tää levy. Ei voi kun nauraa, kun aattelee, miten hienon suunnankäännön nää tekee. Tosta vaan kypsyy omaan keskinkertaisuuteensa ja alkaa tekemään jotain muuta. Miksen mä tee samaa????