sotakoiransaappaissa
Sotakoiran Saappaissa
Toiseen maailmansotaan sijoittuva kertomus kahdesta koirasta, jotka eri taustoista huolimatta päätyvät kohtaamaan ja kokevat sodan yhdessä, tavaten muitakin tuttavuuksia. // By: @Ruttopotilas ja @Seithlo
6 posts
Last active 60 minutes ago
Don't wanna be here? Send us removal request.
Last Seen Blogs
the-radical-garden
Fight the system, grow your food!
willitcha
archived.
calvin-morris
insta :- calvin_moris
chibivolk
Chibivolk
teamkrissy
An Insect Woman
Text
𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟓
“Marssi, marssi…”
Syyskuu, 1941
Sen yön jälkeen monia aamuja, iltoja ja öitä tuli vastaan. Tutuksi käynyt lumipeite oli kerennyt jo muutaman kerran vaihtua omia aikojaan, ja pian oli tullutkin käsky jättää jo tutuksi käynyt juoksuhauta. Heillä oli nyt päämäärä jonnekkin vieraaseen. Lunta ei enää ollut maassa, ja Marsalkka oli marssimassa sotilaiden sekä Sokan kanssa kohti Petroskoita. Syyskuu alkoi olla lopuillaan, viimeisiä sen kuun päivä elettiin. Matkaan oltiin lähdetty jo jonkin aikaa sitten, mutta käveltävää oli vielä jäljellä jokusen 20 kilometriä. Pitkältähän matka toki tuntui, mutta sää ei ollut niin kylmä että se haittaisi. Olivathan sotakoirat tottuneet kävelemään pitkiäkin matkoja.
Matka kohti päämäärää oli lähenemässä päätöstään. Paljon oltiin jo sitä ennen kävelty, muttei Sokan kaltainen nuorehko sekä motivoitunut sotilas ollut moisesta moksiskaan.
Tarkoituksena heillä Marsalkan ymmärryksen mukaan oli saapua vallattuun Petroskoihin. Siksi päämäärää kohti olikin menossa melko paljon porukkaa, olihan tämä suuri saavutus. Hänen ja Sokan lisäksi mukana näytti olevan Veksi. Se sama tumma keltasilmäinen seefferi, jonka silloin yhden kerran oli Marsalkka kunnolla kerennyt nähdä. Marsalkka ei pahemmin ollut tuolle puhunut sen koommin, kun sinä yhtenä talvena tuo oli pelastanut Sokan ja hänet. Veksi oli vaikuttanut melko kiireiseltä, eikä tällä pahemmin ollut koskaan asiaa ihan vieraalle seefferille. Toki häntä myös pelotti että onnistuisi paljastamaan itsensä jotenkin, vaikka olikin oppinut jo hyvin soluttautumaan suomalaisten sekaan, eikä häntä tunnistaisi kuin ammattilainen, jos sekään. Tai ainakin näin hän itse ajatteli.
Marsalkka muisteli joskus Petroskoista puhuttaneen, ja oli saattanut siellä joskus käydäkkäin. Tosin siitä oli jo niin pitkä aika, että oli hankala kuvittaa mielessä miltä paikka nyt näyttäisi. Olihan hän ollut elämänsä aikana jo niin monessa paikassa, ettei kaikkea voinut mieleen tallettaa.
Sokkaa mietitytti, millainen näkymä vastassa olisi. Eiväthän he suinkaan ensimmäisiä kaupunkiin saakka päässeitä olleet, joten edellä mennyt porukka oli todennäköisesti tekemässä jo tuhoja. Eihän kaupunkien valtaaminen koskaan täysin jälkiä jättämätöntä ollut
Veksi käveli muiden jalan kävelleiden lääkintämiesten seurassa, tutkien samalla ympäristöään. Hän ei ollut ennen Petroskoissa käynyt, ja nyt sitä oltiin menossa valtaamaan. Tosin sinne oli jo ennen heitä mennyt joukkoja, joten ei siellä paljoa valtaamista voinut enää olla, kun tämä joukkio sinne lopulta saapuisi.
Marsalkan takana kävellessään kiinnittyi Sokan huomio sivummalla kulkemaan Veksiin.
Lähes koko komppania oltiin lähetetty matkaan, joten seefferin näkeminen samaa päämäärää kohden matkatessa ei ollut mikään ihme. Kävellessään huomasi myös tumma seefferi Sokan kiinnittäneen huomiota tähän. Tämä nyökkäsi tuon suuntaan, hyvän tuulisena kuten aina. Pieni hymy kasvoillaan, tämä siirsi sitten katseensa lääkintämiehiin, joista muutama jutteli keskenään. Veksin selällä roikkuviin, punaisella ristillä merkittyihin laukkuihin oli laitettu kaikki tavara mitä sinne oltiin vain saatu, ja mitä uros nyt jaksaisi kantaa. Tämä ei toki lääkintäkoiraa haitannut, ja tämä olikin ihan tyytyväisenä kantanut lastiaan mukanaan koko matkan.
Marsalkka päätti aikansa kuluksi alottaa pientä keskustelua Sokan kanssa, jos tuota kiinnostaisi. “Oletko koskaan käynyt Petroskoissa?” Päätti seefferi kysyä tuolta, vilkaisten samalla vihersilmäistä sotakoiraa. Tuo oli ilmeisesti sillä hetkellä löytänyt ihmispaljouden keskeltä Veksin, ja seurasi häntä nyt katseellaan. Uskoi Marsalkka silti tuon kuulleen mitä oli sanonut, ja vain odotti vastausta. Ei hän kehtaisi alkaa toistelemaan itseään. Nähdessään Veksin tervehdyksen, vastasi Sokka siihen asianmukaisella nyökkäyksellä sekä toverillisella hymyllä. Vasta Marsalkan kysymyksen kuullessaan, käänsi Sokka katsettaan ripeästi toiseen. "E..-en..ole." Sokka sanahti, sanoissaan lievästi takerrellen. Äskeisen tilanteen tajutessaan, laski Sokka katsettaan ripeästi maahan. Ei Veksin tuijottaminen toisen tarkoitus ollut, vaikkei kaksikko ollut toisiaan varsinaisesti hetkeen nähnytkään. Olihan se mukavaa nähdä pitkästä aikaa. Hiukan käytöstään häpeilevä Sokka katseli nyt lähinnä maata sekä tassujensa kärkiä siinä eteenpäin taivaltaessaan. Veksi oli vain sivusilmällään nähnyt tämän tilaneen, sillä se oli samalla yrittänyt kuunnella lääkintämiesten puhetta vieressään. Hän ei ollut kunnolla siis nähnyt mitä oli tapahtunut, mutta Sokka näytti olevan häpeissään jostain. Kallistaen päätään, tumma seefferi katseli kahta eteenpäin marssivaa sotakoiraa.
Marsalkkaa huvitti Sokan yllättynyt vastaus. Ei hänen ollut tarkoitus noin hätkäyttää toveriaan, se oli täysi vahinko. Tämän kysymyksen jälkeen Sokka näytti vieläpä olevan häpeissään. Seefferi halusi korjata tämän tilanteen jotenkin, ja hiukan leikkisästi huitaisi hännällään ystävänsä kuonoa. “Äläs nyt.” Marsalkka naurahti ystävällisesti päälle. Belgianpaimen havahtui tuntiessaan kun Marsalkka huitaisi hännällään häntä. Kuulihan tämä myös seefferin sanatkin, mutta ei kiinnittänyt niihin erityisempää huomiota. Katsettaan Sokka kuitenkin siirsi toiseen, samalla toisen ystävällisen naurahduksen kuullen. Sokka hymyili hiukan itsekin, kiittäen onneaan siitä, kuinka tuo käsitti Sokan häpeilyn syyn väärin. Paimenkoira ei mielellään olisi selittänyt tälle, mitä äsken todellisuudessa tapahtui.
Tämän jälkeen yritti Marsalkka jatkaa aloittamaansa keskustelua, josko se alkaisi nyt luistamaan paremmin. “Itse olen. Tosin siitä on jo niin pitkä aika etten usko kaupungin enää näyttävän samalle kuin silloin.” Tämä aloitti. “Toisaalta, ihan kiinnostavaa nähdä mitä siellä on tehty. Taidamme nimittäin aika viimeisinä kuokkijoina tulla.” Lisäsi Marsalkka kävellessään muiden perässä eteenpäin. Sokka itse ei ollut kovin puheliasta sorttia. Kyllä tämä kysyttäessä vastasi, mutta ei sen kummemmin toisille puhunut. Oli siis helpottavaa, että Marsalkka kykeni pitämään keskustelua yllä. Tuon seuraavat sanat kuullessaan, nyökkäsi tämä ymmärtäväisesti samalla toisen perässä kävellen.
Marsalkka oli melko puheliasta sorttia, kun oikeaan aikaan tälle sattui puhumaan. Hän saattoi alkaa rupatella ihan niitä näitä, jos vain aika ja paikka sen salli. Tällä tavalla hän ja hänen pari muuta toveriaan Neuvostoliiton puolella olivat kuluttaneen aikaansa jos ylimääräistä oli. Nuorempana se oli myös auttanut häntä pitämään mielensä kasassa, ja pysymään rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.
Siinä kävellessään nautti Sokka vielä lämpimästä tuulesta, jota talviaikaan tuli usein ikävöityä. Kuuma ei kuitenkaan ollut, sillä päivän ollessa vielä nuori, oli jonkintasoinen aamukosteus säilynyt tähän hetkeen saakka. Päivemmällä se kuitenkin haihtuisi, kun lämpö päivän myötä nousisi, vielä ennen kuin marraskuu toisi kylmemmät päivät mukanaan. Marsalkka todella piti enemmän tämän kaltaisesta säästä. Sen mielessä talvesta oli vain ikäviä muistoja hyökkäyksistä, ja kamalasta pakkasesta. Oli tämä vielä pentuna talvesta pitänyt, mutta nykyään mikä tahansa vuodenaika jolloin ei ollut lunta, oli hänen mieleensä.
Marsalkan katse tutki muita ihmisiä heidän joukossaan. Osa heistä oli alkanut käydä jo ihan tutuiksi, miesten kävellessä juoksuhaudoilla ja ollessa korsussa. Toki joukossa oli myös monia tälle ihan vieraita, suurin osa heistä oli toki lääkintämiehiä, sillä heidän kanssaan Marsalkalla ei yleensä ollut mitään tekemistä. “Pitääkö täällä kukaan kirjaa täydennysjoikoissa saapuneista sotilaista?” Tämä oli kysymys mitä Marsalkan oli tehnyt mieli kysyä Sokalta jo hetken, ja se nyt sattui suusta lipsahtamaan. Jos kukaan huvikseen alkaisi listoja tarkastelemaan, ja huomattaisiin että joukossa oli yksi Neuvostoliiton sotakoira, saatettaisiin olla hiukan ihmeissään. Ajatuksiinsa vaipunut Sokka havahtui nykyhetkeen edessään kulkevan Marsalkan kysyessä täydennysjoukoista sekä heidän kirjanpidostaan. "Eiköhän heistä jonkin sortin lista ole tehtynä. Tuskin sitä kuitenkaan sen verta tarkasti seurataan, että siitä koituisi sinulle ongelmia." Sokka totesi melko rennosti. Seefferi kuunteli tuon vastauksen, nyökäten sen jälkeen. Hän olisi siis ainakin sillä tavalla turvassa paljastumiselta. Nyt kun tarkemmin mietti, ei hänellä ollut enää kovin mitään mahdollisuutta että joku tajuaisi mistä hän oli kotoisin. Tämä helpotti uroksen mieltä kovasti, ja sai tämän ajatukset liikkumaan mukavampiin. Vaikka hän usein itselleen vakuuttelikin että hän oli turvassa ja hyvässä porukassa, oli pelko yksin jäämisestä edelleen puhtaana mielessä.
Petroskoi häämötti edessä päin, noin 12 km enää. Suuri metsikkö oli kuitenkin peitonnut kaupungin taakseen, joten vielä sen näkeminen oli lähes mahdotonta. Olisi päästävä paikkaan, jossa maanpinta olisi korkeammalla kaupungin näkemistä varten.
Marsalkka tutki korkeita puita, joista muodostui tielle paksuja varjoja. Nämä samaiset puut peittivät taakseen Petroskoin, joskin niin oli parempi. Jos se kerran oltiin jo valloitettu, se ei todennäköisesti kovinkaan kauniilta ja ylväältä näyttänyt. Menisi hetki korjailla kaikki tuhot jos siitä kunnon kaupunki haluttiin. Tietenkin kaikille teille oli keksittävä suomalaiset nimet, ja uusi nimi koko kaupungille olisi myös keksittävä.
Marsalkkaa mietitytti myös, millaiset olot kaupungissa mahtoi olla? Millaisessa paikassa he saisivat yöpyä, ja miten asiat jatkuisivat sitten siitä? Tuntui tosiaan turvallisemmalta olla kaupungissa, kuin juoksuhaudoissa tai ihan vain puiden katveessa, keskellä metsää. Kaupungissa pääsisi nopeaa piiloon jos tarvitsisi. Reippain askelin sekä selvin määränpäin eteenpäin marssiva Sokka, tunnisti ilmassa leijailevan lievän palaneen käryn. Petroiskoissa todennäköisesti oli syttynyt tulipalo, joka hajusta päätellen oltiin saatu aisoihin. Tulipalon jättämää savupilveäkään ei näkynyt, joten suurimmat tuhot oltiin todennäköisesti saatu siistittyä.
Matka taittui mukavasti ja melko nopeaa, ja siksi Petroskoi saavutettiinkin yllättävän nopeaa. Viimeiset kilometrit taittuivat askel askeleelta, ja joukko astelikin nyt poikki vallatun Petroskoin katuja.
Marsalkka käveli pitkin mukulakivi tietä, seuraten edelleen visusti omaa joukkoaan. Talojen ikkunoita oli ammuttu rikki, ja kaduilla oli muutenkin melko kova meteli sekä kaaos. Siellä sun täällä käveli ihmisiä, osalla oli kärryjä mukanaan toiset ampuivat ilmaan pienessä humalassa. Taloista marssi ulos suomalaisia, joilla oli mukanaan Neuvostoliittolaisia, jotka olivat jääneet Petroskoihin vangiksi. Ilmassa tuoksui edelleen palaneen käry, mutta se oli sekoittunut märän kadun hajuun. Sokka seurasi Marsalkkaa, toisen takana kävellen. Nähdessään pahasti osumaa ottaneen Petroskoin, säilyi paimenen katse neutraalina, ehkä jopa hiukan pettyneenä. Osasihan Sokka odottaa, ettei kaupunki kummoisessa kunnossa olisi kun nämä sinne saakka pääsisivät. Olihan hyvä juttu liittää uusi kaupunki osaksi Suomea, vaikka jollain tapaa oli Sokka pettynyt siihen, kuinka iso työ oli nähty osittain raunioituneen kaupungin kaappaamiseen.
Marsalkalla ei ollut hajuakaan minne he olivat nyt menossa, mutta se selviäisi seuraamalla isompia herroja. Heille käskyt oltiin annettu, ja heitä tulisi seurata jos perille tahtoi päästä. “Täällä on riehuttu ihan kunnolla.” Totesi sotakoira ääneen, katsellessaan rakennuksia. Paikka oli tosiaan muuttunut aika radikaalisti siitä, mitä se oli aiemmin ollut. Toki tällä ei ollut ihan selkeää kuvaa kaupungin entisestä ulkoasusta, mutta tältä se ei todellakaan aiemmin ollut näyttänyt. Marsalkan toteamuksen kuullessaan, kykeni Sokka vain nyökkäämään pienesti. Käydessään kaupunkia läpi katseellaan, näki belgianpaimen muutaman Petroskoihin jääneen Neuvostoliittolaisen, jotka kiinniotettiin ja kuljetettiin Suomen puolelle vangeiksi.
Marsalkan miettiessä mitä Suomalaiset aikoivat kaupungille tehdä, joukko pysähtyi. Seefferi ei ihan nähnyt eteen asti, eikä oikein metelin ja hässäkän keskellä kuullutkaan mitä edessä puhuttiin. Joku hieman isompi herra siellä toiselle puhui, mutta selvää tämä ei saanut. Sokan katseen kiinnittyessä joukkion kärjessä puhuviin upseereihin, erotti tämä yksittäisiä sanoja, jotka viittasivat sotilaiden vapautukseen tämän päiväisistä askareista. Energiaahan kävelyyn oli toki jo mennyt, kun jo niin aikaisin oltiin matkaan lähdetty. Olisi ihan mukava päästä lepyyttämään tassuja ja vaikka syömäänkin jotain jos ruokaa kaikille riitti. Väsymyksen seassa tosin kyti halu tutkia kaupunkia. Olisi ihan kiintoisaa, jos seefferi sattuisikin muistamaan jotain hajonneista rakennuksia. Niistä saattaisi herätä muistoja, joita tämä oli jo alkanut unohtaa.
Kului tovi, kunnes nuo suuremmat tahot kuuluttivat sotilaat sotakoirineen vapaille. Vain pieni osa joukosta kutsuttiin läpikäymään kaupunki turvallisuuden takaamiseksi. Sokka ei kuitenkaan kuulunut siihen porukkaan. Marsalkka kuuli edestä käsin vähän kovempia huutoja. Siellä ilmeisesti jaettiin pieniä ryhmiä tarkistamaan että kaupungin pienimmätkin kolot olivat turvallisia, ja ettei missään ollut vihollista piilossa.
Juuri kun Marsalkka oli kääntymässä Sokan puoleen, hän kuuli nimensä huudettavan. Tämä sai seefferin korvat nousemaan kokonaan pystyyn. Eihän hän mikään halvatun vihikoira ollut? Antaen pienen ‘anteeksi ja nähdään pian’ katseen Sokkaa päin, lähti paimenkoira kohti ryhmää joka tätä kutsui. Siinä oli muutama mies, ja lisäksi tuli nyt Marsalkka. Ei heillä varmaan niin pitkään menisi, etteikö tällä olisi aikaa hiukan tutkia kaupunkia Sokan kanssa. Kuullessaan, kuinka Marsalkkaa kutsuttiin tarkastuskierrokselle kohtasi Sokka toisen lyhytkestoisen katseen. Toisen mennessä, jäi Sokka hiukan orvon näköisenä keskelle Petroskoin silloista keskustaa.
Siitä he sitten lähtivät matkaan. Kaikki mahdolliset paikat piti käydä läpi, ja Marsalkka avusti miehiä. Hän kykeni haistamaan sen mitä ihminen ei, ja jo siitä olisi apua. Tosin ei missään näyttänyt enää olevan ketään ylimääräistä. Sen takia ryhmää johtava mies käskytti joukkoa tutkimaan nopeaa kaupungin reunamia, josko puiden seassa vaanisikin vihollinen. Marsalkan otti mukaansa joukon vanhimmalta näyttävä sotilas. Se jutteli hiljaa seefferille niitä näitä, ja vastaukseksi tuo sai vain ystävällisiä vilkaisuja tältä. Siinä maastoa tutkiessa, paimenkoiran korviin kuului jo tutuksi käynyt ääni taivaan sinestä. Neuvostoliiton pommikoneita oli lentämässä muutama heidän ylitseen. Ne eivät vaikuttaneet liian iloisilta sen suhteen että Suomi oli valloittanut Petroskoin. Monesta eri suunnasta Marsalkan ympäriltä alkoi kuulua huutoja ilmavaarasta, ja siitä että olisi pitänyt mennä maahan. Juuri omille teilleen lähtenyt Sokka, kuuli jo tutuksi tulleen, vääjäämättömän jyrinän. Neuvostoliiton pommikoneet nähdesssään, kiirehti toinen ripeästi erään suuren tynnyrin suojiin, sitä kilpenään siten käyttäen.
Purren hampaitaan yhteen vihaisena, Marsalkka räksytti muutaman kerran koneille. Niiden yli lentäessä tippui maahan muutamia pommeja. Ne räjähtivät yhtä nopeaa kuin tulivatkin, ja sattuivat enemmän kuin olisi osannut odottaa. Siitä huolimatta että Marsalkka olikin ollut kyyryssä, paineen voima aukealla tiellä sai tämän lennähtämään nurin. Ilman hiljaista hetkeä maahan osumisen jälkeen, Marsalkan suusta pääsi korvia raastava rääkäisy. Ilman katsomattakin tiesi sotakoira että jotain oli vialla. Oikean puolen takajalan lonkkaa poltti mahdottomasti. Sitä poltti ja siihen sattui. Hänelle ei ollut aiemmin ihan näin pahasti käynyt, mutta osasi seefferi pysyä melko rauhallisena. Niin hänelle oli opetettu. Avatessaan silmänsä kunnolla, näki kyljellään makaava Marsalkka lonkassaan ammottavan haavan. Veren sekaan oli sekoittunut tieltä hiekkaa sekä kiviä, ja ne tuntuivat epämukavilta, kirveli. Tämä halusi kovasti nousta seisaalleen, mutta Marsalkkaa huimasi niin kovasti. Hän kuuli vain kun ympärillä joku ryhmän miehistä huusi lääkintämiestä ja apua paikalle hieman hätäisenä.
Pommikoneiden kylväessä tuhoa, räjähti 100 metrin päässä Sokasta pommi. Sitä seurannut ilmanpaine heitti Sokan nurin niskoin, tynnyrin räsähtäessä ikävästi toisen niskaan. Ehjin nahoin selvinnyt Sokka, oli juuri nousemassa jaloilleen, kunnes tämä kuuli korvia vihlovan rääkäisyn, joka sai nuoren sotilaan jämähtämään niille sijoilleen. Vasta hetken kuluttua sekä lievästä pelosta sekä järkytyksestä ylipäästyään, kiirehti belgianpaimen haavoittunutta Marsalkkaa kohden. Toisen luo päästessään, järkyttyi Sokka pienimuotoisesti toverinsa saamista haavoista. Lääkintämiesten kiirehtiessä paikalle, siirtyi Sokka sivuun antaen toisille tilaa. Yllättävän hyökkäyksen myötä, löi Sokan sydän nähtävästi tiheämmin sekä toisen kasvoilla pilkehti pelko. Itseään rauhoitellakseen, istahti Sokka aloilleen samalla maassa makaavaa Marsalkkaa huolen sekä järkytyksen sekaisessa tilassa katsellen. Nuoren sotilaan keho tärisi. Sokka puri hampaitaan huomaamattomasti yhteen lievittääkseen tunteidensa liiallista esilletuloa. Vaikka äskeinen välikohtaus herättikin toisessa pelkoa, oli se pidettävä visusti piilossa, jottei koko joukkue ajautuisi paniikkiin.
Siinä vielä maassa maatessaan, toivoi Marsalkka että Sokka ja nämä muut ihmiset joihin oli kerinnyt jollain tavalla tutustua olivat suojassa ja kunnossa. Hän luotti lääkintämiehiin, ja yritti pysytellä mahollisimman paikoillaan sekä rauhassa. Seefferin onneksi Sokka oli tullut tämän luokse. Tämä ei oikein erottanut tuota silmissään, mutta hajuaisti pelasi edelleen kunnolla. Sen avulla oli paimenkoira todennut että Sokka sen täytyi olla. Se merkitsi sitä että toveri oli kunnossa.
Marsalkka yritti varmistaa Sokalta että tuo oli varmasti kunnossa, mutta puhuminen oli vaikeaa kivun takia. “Oletteko…” Purren hampaitaan yhteen tämä sai loputkin sanottua. “Te kunnossa..?” Maailma pyöri silmissä sen verran että Marsalkan katse harhaili vähän Sokan ohitse. Vaikka, kuinka kovaluonteinen Sokka olikin, oli Marsalkan haavoittuminen tälle kova isku vasten kasvoja. Marsalkan maatessa siinä kivuissaan, rukoili Sokka mielessään lääkintämiesten pikaista tuloa. Kuullessaan Marsalkan suunnalta puhetta, kuuli Sokka, kuinka toinen tiedusteli olivatko muut kunnossa. Sokka nyökkäsi huolen paistaessa toisen pelokkailla kasvoilla.
Ihan tämän jälkeen muutama lääkintämies saapua paikalle. Ympärillä niin kovasti jotain puhuttiin, mutta selvää Marsalkka ei oikein saanut. Oli hankalaa keskittyä puheeseen, kun lonkkaa poltti ja kirveli niin kamalasti.
Veksi olikin melkein ensimmäisenä saapunut paikalle, ja tassutti Sokan ohitse. Marsalkan viereen päästyään, tämä alkoi tutkia sotakoiran haavoja. Pahaltahan tuo näytti, mutta aina piti yrittää auttaa jos toinen sinnikkäästi jaksoi vielä eteenpäin.
Marsalkka ei ollut oikein varma kuka tämän edessä oli, siksi tämä niin vapaasti puhui. “Pirut, ensin jättävät jälkeensä ja sitten yrittävät saada minut päiviltä.” Kuului hiljaa sotakoiran suusta, tämän purressaan hampaitaan yhteen. “Katsoisivat vähän tarkemmin minne pomminsa tiputtavat..-!” Marsalkka sähähti kivusta. “Jos minua vaanivat.” Seefferi ärisi hiljaa, painaen päätään nyt maata vasten, kivun aaltojen vyöryessä päälle.
Juuri kun Veksi oli kumartumassa nostamaan Marsalkkaa selälleen, kuuli tämä jotain kummallista ruskeasilmäisen seefferin suusta. Siirtäen katseensa nopeasti kohti Marsalkan päätä, tämä kurtisti kulmiaan. “Mitä yritittä sanoa?” Tumma seefferi kysyi hiljaa, aivan kuin ei olisi kuullut mitä tuo oli sanonut. Tai ei ainakaan halunnut uskoa kuulleensa oikein.
Sokan toverin saapuessa loukkaantuneen Marsalkan luo, huokaisi Sokka helpotuksesta, seuratessaan vierestä, kuinka Veksi oli nostaa Marsalkkaa selkäänsä. Kuullessaan itsekin Markalsan äkilliset vihoittelut Neuvostoliittoa kohtaan, säpsähti Sokka hiukan tajuten toisen paljastaneen entisen kotimaansa.
Tajutessaan mitä Marsalkka oli soperrellut, otti Veksi muutaman askeleen taakse. Eivät ihan suomalaisen puheilta kuulostaneet nuo. Oliko Sokan mukaan ilmaantunut rakki sittenkin Neuvostoliiton puolelta? Vihollista hän ei suostuisi auttamaan, ja se olisi varma! Ei täällä sen takia isänmaata puolustettu, että itse vihollista säälittäisiin. Veksin perääntyessä kauemmas Marsalkasta, tajusi Sokka toisen suunnitelmat toisen seefferin suhteen. Tuo ei ollut aikeissakaan auttaa Marsalkkaa, eikä ilmeisesti kukaan muukaan Veksin viivyttelyn syystä tullut auttamaan.
Sanomatta kovin mitään, Veksi piti huolen että yksikään lääkintämies ei huomannut täällä olevan haavoittuneita, olemalla hiljaa kun yksikin lääkitsijä kyseli miksi pommituksesta selvinneet ryhmän jäsenet huusivat lääkintämiestä paikalle. Hän ei antanut merkkiä haavoittuneesta, joten ei kukaan paikalle turhaa tulisi. Marsalkan kunnon tiedostaessaan, Sokkaa pelotti. Pelotti, että toinen kuolisi. Niinpä Sokka kiirehti kaksikon välille, Veksiä kohden ilmeettömänä katsellen. Sokassa piilevä pelko muuttui ärtymykseksi, jolloin toisen katse tuimeni hetkeksi. Sokan ilme muuttui kuitenkin pian lähes ilmeettömäksi, pienen pelon tuikkiessa toisen vihertävissä silmissä. Puolia paimenkoira ei lähtenyt valitsemaan. Tämä puolusti Marsalkkaa, muttei kuitenkaan uhmannut Veksiä. Tai miten sen nyt tulkitsi. Seisoihan se aika tuomitsevan näköisenä siinä Veksiä katsellessaan. "Hän ei ole vihollisemme, ei enää." Sokka sanahti hiljaisesti, vakavuus toisen kasvoille leviten.
Veksi tuijotti Marsalkkaa vihaisena. Miten tuollainen loinen oltiin päästetty tänne? Kertaakaan tämä ei ollut nähnyt Marsalkan tekevän mitään Suomen puolesta, eikä mikään ihme! Tuo oli vihollinen, miksi se omiaan! Juuri kun tämä kyseinen lääkintäkoira oli poistumassa paikalta vähin puhein, Sokka asteli tämän ja Marsalkan väliin. Aikoiko tuo puolustella vihollista? “Ethän kait siekin?” Veksi kysyi hiukan huolissaan. Olihan Sokka tämän hyvä ystävä, eikä tämä toiselle mitään pahaa halunnut. Sokan takana makaavalle Marsalkalle tämä vihainen oli. Harvemmin Veksi suuttui, joten oli suorastaan harvinaista nähdä se näin hiiltyneenä. Veksin sanat kaksikon välille muodostuneen hiljaisuuden. Toisen sanat, iskivät Sokkaan kuin nuolet "Veksi-" Toinen henkäisi lievästi tuohtuneena. Veksi tuijotti Sokkaa odottaessaan jotain vastauksia kysymyksiinsä. Miksi tuo ei vastannut? Tällä teki mieli huutaen sitä kysyä, mutta ei saanut sanoja suustaan. Turha se tämän nimeä oli hokea, vastauksia tämä halusi.
Veksi ei ollut juuri koskaan nähnyt liikaa tunteita Sokan kasvoilla, joten oli kummallista nähdä miten pienesti tämän ystävä antoi niiden edes tässä tilanteessa näkyä. Tämän kellertävät silmät tuijottivat Sokan vihreisiin. Veksi yritti etsiä niistä vastauksia kaikelle sille missä oli aiemmin ollut järkeä. Miksi kaikista juuri Sokka oli valehdellut hänelle, ja pitänyt vihollisen puolia kaiken tämän ajan? Vai että ei enää vihollisemme. Mites niitä puolia saa noin vain vaihdella? “Miksi sie valehtelit mulle?” Veksi kysyi tuimasti. Ei tämä yleensä koskaan vihainen ollut, mutta tämä suututti. Hän oli avustanut vihollistaan ja hänelle oltiin alusta lähtien valehdeltu Marsalkan ilmaantumisesta. Nyt olisi hyvä mahdollisuus saada tämä hulluus loppumaan. Toisen kysymyksen kuullessaan, peruutti Sokka askeleen kauemmas tästä, siinä samassa täysin vaieten. Kysymys kuului, miksi? Veksi oli ehkä viimeinen, jolle Sokka edes kykeni valehdella. Siltikin niin oli käynyt, jolloin yhtä hämillään oleva Sokka ei löytynyt toverinsa kysymykseen vastausta.
Veksin viha Marsalkkaa kohtaan alkoi kadota, tämän tajutessa että Sokka oli todella valehdellut tälle. Tämä samainen viha muuttui tyhjyydeksi ja suruksi kyseisen lääkitsijän kasvoilla. Veksin katse kulki pitkin Sokan kasvoja, josko tuo vastaisi tälle jotain. Ei hän vihainen halunnut Sokalle olla, eikä kenellekkään muullekkaan. Ei hän sellainen ollut.
Sokka huomasi kun ilme Veksin kasvoilla muuttui. Kaikki se viha muuttui tyhjyydeksi sekä suruksi. Enää Sokkakaan ei kestänyt, joten muuri tämän tunteiden ympärillä alkoi rikkoutua. Vielä hetki sitten varsin ilmeetön Sokka, näytti nyt ainoastaan onnettomalta. Vastata tämä tahtoi, mutta sanoja ei tullut. Tumma paimenkoira puri hetken hampaitaan yhteen ja laski sitten katseensa alas. Siinä hänen edessään makasi edelleen Marsalkka, mutta eipä hänellä ollut vaihtoehtoakaan. Tahtoiko se edes pahaa kenellekään? Olihan sotakoira auttanut Sokan takaisin Suomen puolelle sinä samana talvena kun oli ensimmäisen kerran ilmaantunut. Siinä samalla kun muutama pieni kyynel valui Veksin poskille, tämä haukkui muutaman kerran merkiksi lääkintämiehille jotta he osasivat saapua paikalle. Apua hän täällä oli tarjoamassa, ja jos Marsalkka oli heidän puolellaan, tuli Veksin auttaa tätäkin. Haukkumisen seurauksena muutama lääkintämies kiirehti kohti Veksiä sekä kahta sotakoiraa. Veksin katseen kulkiessa Sokan kasvoilla, katsoi belgianpaimen puolestaan Marsalkan silmiä itku kurkussa. Sokka kuitenkin säpsähti toisen kutsuessa lääkintähenkilöstöä Marsalkan luo.
Hiukan hämmentynyt, mutta itkuinen Sokka kohotti katsettaan kohti Veksiä sekä toisen kasvoja. Hetken tämä vain katseli toista, sitten kyyneleet silmissään kääntyen sekä poispäin kävellen.
Veksin katse varmisti että lääkintämiehet olivat saaneet Marsalkan mukaansa turvallisesti. Miesten viedessä sotakoiraa hoidettavaksi, lähti tumma seefferi heidän seuraansa. Töitä oli jatkettava, vaikka ei tätä kovin huvittanut. Pienen tuulenvireen puhaltaessa tämän turkkia vasten, seurasi Veksin katse kun Marsalkkaa asetettiin tasolle, jossa sitä hoidettaisiin. Eiväthän ihmiset tienneet mistä tuo oli kotoisin. Jos sotakoira heidän mukanaan liikkui ja palveluksia heille teki, täytyi sen olla yksi omista.
Sokka ymmärsi satuttaneensa Veksiä teoillaan. Sen tajuaminen satutti myös Sokkaa, joka käveli nyt etäämmäs Veksistä, että Marsalkasta. Tämä tahtoi olla hetken yksin, tai niin hän itselleen ainakin uskotteli.
Veksin teki mieli mennä puhumaan Sokalle, mutta ei tämä kehdannut. Ei hän olisi koskaan voinut uskoa että Sokka olisi voinut valehdella hänelle, kun tämä oli uskonut näiden puhuvan aina totta. Ei valehtelulla sodasta selvitty. Sokan kaikotessa kohti horisonttia, tahtoi tämä kääntyä, mutta jokin kirjoittamaton sääntö kielsi sitä palaamasta.
Marsalkka ei ollut enää kovinkaan tajuissaan kun Sokka ja Veksi olivat keskenään puhuneet. Oli hän jotain kuullut, mutta ei oikein ymmärtänyt mitään. Rauhallisena tämä oli yrittänyt pysyä, ja vain odottaa että joku auttaisi. Näin hänelle oltiin opetettu jo pennusta lähtien. Jos loukkaantui, piti odottaa että apua tuli. Liikkuminen sattuisi enemmän, ja kuoleman kylmä pimeys saisi otteen helpommin.
Haavaa alettiin pian puhdistamaan. Se kirveli kamalasti, mutta ei Marsalkalla ollut voimia kivuissaan liikkua. Se oli ehkä jopa kiitollinen kivusta, tiedostaen näin että oli edelleen tajuissaan ja elossa. Jospa tämä olisi jo pian ohi, ja saisi levätä hetken. Pitäisi vielä saada mahdollisuus pahoitella kaikesta Sokalle. Tuo oli vielä nuori soturi, eikä ollut oikein antaa hänen katsoa kun tämä oli vuodattanut veriään pitkin teitä.
Veksi oli katsomassa vieressä, kun Marsalkkaa paikkailtiin. Sille annettiin ilmeisesti lopuksi lääkettä auttamaan kipujen kanssa, ja sitten asetettiin vapaalle hetekalle makaamaan. Siinä ruosteisen hetekan päällä oli viltti, joka sitten käännettiin vielä Marsalkan päälle. Eteen sille asetettiin vain kuppi vettä. Tämän jälkeen lääkintämiehet puhuivat keskenään jotakin, kunnes yksi heistä jäi telttaan pienen pöydän ääreen vuolemaan puusta jotakin. Veksille tämä oli merkki siitä että nyt sai olla hetken rauhassa. Tumma seefferi etsi itselleen teltan nurkasta paikan, jonne asettui. Maa oli vähän kylmä, mutta kyllä siinä hetken kelpasi levätä. Ei vielä niin myöhä ollut että ihan nukkumaan tämä menisi, kunhan vain selvittelisi ajatuksiaan hetken.
Sokka käveli kauemmas kaupungin keskustasta, sen laitamille. Siitä hän poikkesi sulavasti mäntyiseen metsään, jota koristi muutama suuri kuusi. Siellä se sitten istahti sammalten peittämälle kivelle ja katseli maassa kulkevia muurahaisia. Sokan teki mieli palata, mutta järkeäkö siinä, kun tämä oli vasta hetki sitten lähtenyt.
Marsalkka ei pitänyt paljoa ääntä. Teltan lattialle tipahteli välillä lääkintämiehen vuolemasta puusta pieniä palasia, ja silloin tällöin ulkoa kuului ihmisten puhe sekä kenkien kopina mukulakiviä vasten. Siinä olikin aikaa itselle, ja ajatusten selvittämiselle. Marsalkka makasi silmät kiinni hetekalla. Sitä väsytti kamalasti, mutta nukkuminen pelotti. Olihan tämä melko kokenut sodan kävijä, mutta nyt oikeasti pelotti. Entä jos hän nukahtaisi pitempään uneen, jos antaisi itsensä sinne vaipua? Ei hänelle kukaan ollut sanonut etteikö saisi nukahtaa, mutta ajatus silti pelotti. Ajatukset myös siitä, että oliko tämä paljastanut itsensä huolestuttivat. Marsalkka ei nimittäin ihan muistanut, mitä oli soperrellut kun lonkkaan oli niin sattunut. Pakko oli jotain kirota, ettei kipu olisi vienyt mennessään.
Sokan lähdöstä oli kulunut jo noin 20 minuuttia. Koko sen ajan oli hän istunut sillä samaisella kivellä aina kyllästymiseen saakka. Auringon alkaessa laskea, päätti Sokka palata, vaikkakin hiukan vastahakoisesti. Se asteli läpi katujen, aina kaupungin keskustaan saakka. Hetken siinä ympärilleen tähyiltyään, huomasi Sokka kauempana puolijoukkueteltan, jonne haavoittuneet vietiin. Sinne Sokka siis suuntasi.
Sokka näki, kuinka muutama ihminen asteli pois teltasta. Siinä samassa hän näki vilaukselta myös Marsalkan, jolloin tämä pisti vähän vauhtia askeltensa tahtiin. Hetken kuluttua ilmestyi Sokka teltan suulle, ilme tyynenä kuin järven pinta. Huoli Marsalkasta oli silti kova, mutta nähdessään seefferin hengissä, helpottui Sokka valtavasti. Näkihän tämä myös Veksin, mutta tietoisesti vältteli katsekontaktia tumman saksanpaimenen kanssa. Veksi oli myös huomannut Sokan, mutta ei liikahtanutkaan tuon puhuessa Marsalkalle. Tähän sattui niin kovasti kaikki mitä hetki sitten oli tapahtunut, ja hämmennys kaikesta sekoitti pakkaa.
"Marsalkka", Sokka sanahti vaisusti, nähdäkseen kuinka hetekalla makaava sotakoira reagoi puheeseen. Toisen kääntäessä katsettaan tähän istahti Sokka aloilleen, hiukan huolestuneena tätä sitten katsoen. Marsalkka liikautti ensin korviaan Sokkaa päin, nostaen sitten päätään varovasti. Pieni ‘hm?’ ääni pääsi tämän suusta, ennen kuin seefferi oli kykenevä tunnistamaan toverinsa. Tuon ehjänä ja kunnossa näkeminen sai sotakoiran hymyilemään heikosti. "Lähden kohta puoliin vartioon, ajattelin käväistä täällä sitä ennen..." Sokka ilmoitti vähäsanaisesti, jo teltan suuaukon puoleen vähäeleisesti pikkuhiljaa kääntyen. Tämä kuitenkin odotti sen verran, jos toisella olisi jotain asiaa taikka muuta sanottavaa. Kuullessaan että tuo oli matkalla partioon seefferi nyökkäsi vaisusti. “Ole varovainen.” Jaksoi Marsalkka vastata tuolle neuvoksi. Toki tämä tiesi että toinen sotakoira pärjäisi ihan hyvin, mutta tuntui paremmalta kun sai edes pyytää olemaan varuillaan. Juuri lähdössä ollut Sokka katsahti syrjäsilmällä Marsalkkaan, kuullessaan toisen puhuvan. Toisen neuvoessa tätä olemaan varuillaan, nyökkäsi Sokka vähäeleisesti. "Olen kyllä." Sotakoira vastasi kykenemättä Veksin läsnäolon vuoksi Marsalkan tavoin hymyilemään. "Nähdään myöhemmin, yritä levätä." Sokka sanahti hyvästeiksi, luoden toiseen pikaisen katseen, jonka jälkeen belgianpaimenkoira katosi teltan suulta ulos, syyskuun lopun viileään yöhön. Samaa nopeutta kun Sokka oli tullutkin teltalle, hän oli jo lähdössä. Marsalkka halusi kysyä mitä oli soperrellut vihapäissään, mutta ei tältä löytynyt voimia rupatella pitkään. Sen sijaan Marsalkan ruskeat silmät katsoivat luottavaisina mutta väsyneinä Sokkaa, kuin sanoakseen että tuo oli vapaa menemään.
Vartiopaikalle, Petroskoin laitamille saavuttuaan, asettui Sokka vartioon erään vanhan mökin lähettyville. Sitä ennen Sokka tarkasti rakennuksen huolellisesti, jottei vihollinen pääsisi yllättämään kesken vahtivuoron.
Marsalkka seurasi Sokkaa katseellaan, kunnes tuo oli kadonnut teltan ulkopuolelle. Vartiossa hänkin tahtoisi olla, mutta nyt hänen tulisi levätä. Aikaahan paranemiseen menisi tovi, mutta sitten hän voisi palata vartioon Sokan kanssa ja kiertää kaupunkia. Veksi nosti päätään vasta kun Sokka oli kääntynyt pois. Kellertävät silmät seurasivat kun paimenkoira poistui teltasta, ilmeisesti vartioon. Aikoiko Sokka todella vain unohtaa koko jutun ja palata normaaliin rutiiniin? Lääkitsijän teki niin mieli mennä kysymään että mikä oli tämän hulluuden nimi, mutta ei tämä tiennyt kykenisikö Sokka vastaamaan tälle taaskaan. Ei hän ollut vastannut Veksille aikaisemminkaan, joten ennen kuin Sokka tahtoisi itse puhua tälle, Veksi päätti olla vain omillaan. Usko siitä, että Sokka kyllä tulisi puhumaan kun aika oli oikea mielessään, Veksi laski päänsä takaisin tassujensa päälle.
Vartioasemissa oleskellessaan, oli Sokalla aikaa selvitellä ajatuksiaan tämänpäiväisestä hässäkästä. Anteeksipyynnön tämä oli Veksille velkaa, se oli sanomattakin selvää. Sotatila ei sallinut sotilaiden välistä kiistelyä, joten tilanne tulisi selvittää pikimmiten. Niinpä Sokka suunnitteli menevänsä Veksin puheille heti vartiosta päästyään, jos toinen olisi siihen aikaan vielä hereillä. Jollei olisi, jäisi puhuminen aamunkoittoa odottamaan, ja pitkä yö siitä sitten tulisikin.
Marsalkan oli voittanut väsymys, ja tämä oli nukahtanut. Lääkintämies oli vaihtunut toiseen, joka nyt luki jotakin lehteä. Sivujen kääntelystä kuului hiljainen ääni, mutta ulkoa ei enää kuulunut paljoa mitään. Sotilaat olivat ilmeisemmin illan tullessa asettuneet paikoilleen, missä kenenkin nyt piti sitten olla. Osa tosin äänten perusteella juhli edelleen. Veksi ei jaksanut enää makoilla kylmähköllä maalla, vaan nousi ylös. Ravistellen turkkinsa, käveli tumma Seefferi ulos teltasta. Se halusi jalotella hetken, ja sitten jos tuntuisi siltä, mennä nukkumaan. Lepäämisen takia urosta ei pahemmin väsyttänyt, mutta siinä toivossa että pieni lenkki auttaisi, paimenkoira lähti kävelemään mukulakivisiä teitä eteenpäin. Hänelle ei oltu annettu niin paljoa vapaata, että olisi ollut mahdollista katsella ympärilleen kunnolla, joten nyt olisi ehkä hyvä ja ainoa hetki sille.
Raikas kesäkuinen pohjoistuuli piti Sokan mielen virkeänä yön hämärinäkin tunteina. Ympäristöään jatkuvasti tarkkailevan sotakoiran teki mieli tutkia kaupunkia tarkemmin, mutta se idea jäi vain ajatuksen tasolle. Eihän tämä vartioasemia voinut jättää. Ei Sokka tosin koko yötä vartiossa päivystäisi. Parin tunnin vartiossa olon jälkeen vapautettaiisin tämä ansaitulle levolle, jolloin toinen sattumanvarainen sotakoira saisi astua vartijan saappaisiin. Vartijoiden tehtävä ei ollut mitä helpoin. Heidän täytyi pysytellä valppaana useita tuntejakin putkeen, sillä he olivat ne, joista hyökkäystä suunnitteleva vihollinen tahtoi heti kättelyssä päästä eroon. Kaupungin laidalla päivystävä Sokka, kuuli kauempaa kaupungin keskustasta kantautuvaa meteliä, joka valkeni sille nopeasti. Todennäköisesti siellä juhlittiin uuden kaupungin liittämistä Suomeen, eikä mitään sen kummempaa.
Veksin katse liikkui rakennusten seinillä, tämän tutkiessa miten taloja oltiin yritetty korjailla valloituksen jälkeen. Olisi ihan hienoa nähdä millainen kaupungista tulisi, kun se saataisiin kunnolla kunnostettua, ja suomalaiset voisivat vapaasti asua täällä. Tällä hetkellä paikka oli vielä täynnä sotilaita, jotka joko juhlistivat valtaamista tai olivat vartiossa. Talojen leveät varjot peittivät tumman seefferin peittoonsa melkein kokonaan. Varjojen syvyydestä näkyi kuitenkin uroksen päällä olevat valjaat punaisella ristillä. Jos tarkkaan kuunteli, saattoi myös kuulla kun metallilaatta Veksin pannassa kilisi hennosti seefferin kävellessä. Kaupungin ulkopuolella olevat puut näkyivät horisontissa. Vielä eivät yöt olleet pilkko pimeät, kun lokakuuta vasta lähenneltiin. Se teki liikkumisesta helpompaa, sekä turvallisemman tuntuista. Toisaalta, Veksi piti talvesta ja sen tuomasta rauhasta. Se oli kasvanut pohjoisessa, ja jo nuorena tottunut suuriin lumikinoksiin. Veksiä mieltä painoi se, kuinka se oli aivan kuin hylännyt työnsä aiemmin. Marsalkka oli haavoittuneena maannut tämän edessä, ja hän ei ollut tehnyt asialle mitään. Toki tuo kyseinen sotakoira oli nyt kunnossa, mutta ei se ollut hänen kaltaistaan käyttäytyä sillä tavalla. Olisi Marsalkaltakin pyydettävä anteeksi.
Lämpimät kesäyöt olivat enemmän Sokan mieleen. Hitaasti hämärtyvä taivas sekä aikaisin nouseva aurinko piristi sen mieltä sodan keskelläkin, mutta ne ajat alkoivat olla jo taas takana. Sodankäyntikin oli sen mielestä helpompaa, kun ei ollut lunta jossa tarpoa puolta päivää. Mielikin pysyi virkeänä, kun auringon säteiden tuottama lämpö valaisi joskus kovinkin julmaa maailmaa. Mutta senkin ilon tulevan talven kylmyys vei mukanaan.
Sokka oli kuullut huhuja paraatista, joka järjestettäisiin Petroskoin valtaamista juhlistamaan. Myös kaupungin uudelleen nimeämistä oltiin vakavasti harkittu ja oli Sokka kuullutkin jonkun sotilaan nimittäneen kaupunkia Äänislinnaksi.
Siinä myöhäistä syysiltaa viettäessään, kuuli Sokka takaataan reippaasti kohti lähestyvät askeleet. Siinä samassa, käännähti toinen ripeästi ympäri, ryhtiään pikaisesti korjaten. Kohti tuleva hahmo osoittautui toiseksi sotakoiraksi, joka oli määrätty vaihtamaan vartiovuoroa jo tovin vartiossa seisseen Sokan kanssa. Kaksikko vaihtoi pikaisen katsekontaktin sekä tuttavalliset nyökkäykset, kunnes toinen asettui vartioasemiin Sokan päästessä vapaalle. Niinpä Sokka lähtikin varmoin askelin kohti kaupungin keskustaa. Toinen yritti etsiä Veksiä käsiinsä, voidakseen pahoitella tekemiään virheitä. Ei tämä toista tällä tavoin menettää tahtonut, eikä muutenkaan.
Veksi oli edelleen melko lähellä telttaa jossa Marsalkka lepäsi ja tämä uudempi lääkintämies luki lehteä. Tällä ei oikein ollut hajuakaan minne olisi tahtonut mennä. Niin useasti ei saanut olla vapaalla, että tälle olisi tullut edes mieleenkään ajatella missä tahtoisi käydä.
Huhuja tämä oli lääkintämiehiltä kuullut, että Petroskoi nimettäisiin uudelleen, ja että sen uusi nimi tulisi olemaan Äänislinna. Jostain paraatista oltiin myös puhuttu ohimennen, mutta ei Veksi ollut siihen niin kamalasti jaksanut kiinnittää huomiota.
Kun hajuakaan ei ollut minne menisi, tumma seefferi istahti yhden talon nurkalle päivystämään. Kiertäen häntänsä itsensä ympärille, asetteli Veksi itsensä ryhdikkäästi paikalleen. Siinä tämän katse liikuskeli puolelta toiselle, keltasilmäisen lääkitsijän tutkiessa aluetta. Kohta oli melko avoin, joten siitä näki aika ison osan kaupunkia.
Sokka käveli reippaasti, vaikka mikään kiire tällä ei varsinaisesti ollut. Siinä kaupungin halki kävellessään ehti Sokka tutustumaan Petroskoihin katseensa avuin. Pysähdellä tämä tosin ei ehtinyt. Matka taittui nopeasti, sillä reitti vartioasemista kaupunkiin oli lyhyt sekä varsin helppokulkuinen. Ei siis mennyt kauaakaan, kun jo tuttu maisema avartui toisen silmien eteen, sekä tuttu puolijoukkueteltta häämötti edessä päin. Lähellä telttaa, näki Sokka erään talon nurkalla päivystävän tumman seefferin, tunnistaen toisen Veksiksi. Pienimuotoinen jännittyneisyys valtasi Sokan, sotakoiran astellessa toveriaan kohden.
"Olisiko sinulla hetki?..." Sokka kysyi jännittyneesti, hiukan tulonsa tarkoitusta vältellen. Tämä kyllä uskoi Veksin tietävän, millä asialla hän oli liikenteessä. Belgianpaimenkoiran katse harhaili hermostuneena lähellä maanrajaa sekä ajoittain myös toisessa. Veksi onnistui säikähtämään Sokkaa lievästi. Sotakoira oli vain ilmaantunut näkyviin varjojen peitosta. Tuon vartiovuoro oli mitä luultavimmin juuri loppunut. Sattuikin että he tapasivat näin. Olihan tämä vähän kiusallista.
Siinä muualle katsellessaan kuuli keltasilmäinen uros Sokan kysyvän olisiko tällä aikaa. Olihan tällä, mutta tämä ei oikein osannut vastata. Teki mieli puhua asiasta rehellisesti, mutta samaan aikaan teki mieli valehdella, ja sanoa että tällä oli kiire. Uros olisi voinut vaikka sanoa että oli tullut ottamaan tauon töistään, ja että pitäisi alkaa palaamaan teltalle. Toisaalta olisiko hän yhtään sen parempi, jos nyt valehtelisi? “On minulla.” Vastasi Veksi loppujen lopuksi. Tämä tiesi tasan tarkkaan miksi Sokka oli tälle tullut puhumaan. Harvemmin he huvikseen tähän aikaan illasta puhuivat kuulumisia. Veksi halusi sanoa nytkin jotain, mutta ei oikein tiennyt miten aloittaa. Sen sijaan lääkitsijä siirsi katseensa suoraan Sokkaa kohden.
Sokka oli säpsähtänyt lievästi Veksin säikähtäessä tätä. Siksipä toinen jättäytyi seefferistä reilun metrin päähän, sitten katseensa toiseen hitaasti siirtäen. Kuullessaan Veksin myönteisen vastauksen, nyökkäsi Sokka pienesti. Pala tämän kurkussa ei kadonnut, vaikka kuinka yritti nieleskellä, huomaamattomasti tietenkin. "...Toimin väärin valehdellessani sinulle,...tahtoisin hyvittää tekoni, mutten usko sen riittävän..." Sokka sanahti vaisusti, katsettaan maata kohden laskien. "Olen pahoillani kaikesta,...-" Sokka lisäsi, sen korvien painuessa luimuun sekä Sokan katseen harhaillessa ajoittain Veksiin. "...Tein sen, koska koin Marsalkan suojelemisen tehtäväkseni....hänellä ei ollut paikkaa minne mennä, ei enää sen jälkeen kun vihollinen hänet hylkäsi..." Sokka totesi samalla hitaasti seisomaan nousten. "....H-hän on minulle kuin veli....." Sokka kertoi ääni väristen. Toisen silmiä kirveli, kyynelten vilistessä Sokan silmien kulmiin. Sotakoira laski päätään hetkeksi alemmas, kyyneliään samalla pyyhkien. Saadessaan näkönsä takaisin, sillä kyyneleet olivat vielä hetki sitten sumentaneet Sokan näkökentän, kohotti tämä päätään Veksiä hetken suoraan silmiin katsoen. Sen tehtyään, kääntyi Sokka puoliksi tulosuunnalleen, Veksin katsetta vältellen. Tilanne tuntui tiukalta.
Veksi kuunteli tuon puheita hiljaisena, vastaamatta aluksi mitään. Toinen oli niin asiallisesti tullut pahoittelemaan tekojaan, eikä tämä saanut sanottua mitään. Urosta hävetti se, kuinka ei oikein osannut vastata. Hän halusi vain että asiat palaisivat ennalleen. Sattui niin kamalasti katsoa kun Sokka kyynelehti tämän edessä tekojensa takia. Hampaiden yhteen pureminen ei enää auttanut, paimenkoiran silmiin kohosi kyyneleet. Olisi hänenkin nyt sanottava jotain, ettei Sokka luulisi tämän olevan vihainen. Kaksikon välille äkisti muodostunut hiljaisuus hermostutti juuri suunsa puhtaaksi puhunutta Sokkaa. Toisen vastausta odotellessaan, ehti tämä jo odottaa pelonsekaisin tuntein, oliko muoitoillut sanottavansa väärin toisen siten kokonaan hiljentäen. Puhuihan tämä kaiken mitä sylki suuhun toi, joten mahdollisuus väärille sanavalinnoille oli suuri.
Veksin käydessä läpi mitä Sokka oli puhunut Marsalkasta, ja siitä kuinka näki tuon veljenään sattui vain lisää. Haavoittunut sotakoira oli niin tärkeä tämän ystävälle, ja tämä oli ollut aikeissa antaa hänen vuotaa kuiviin ja kuolla tielle. “Antakaa antheksi, se etten auttanu Marsalkkaa. En tiedä mikä minhun meni.” Veksi puhui hiljaa. Sen katse oli jo laskenut maahan, kyynelten valuessa kuonoa pitkin mukulakiville. “Mie olen täällä auttamas, enkä tehny työtäni oikhein.” Lisäsi tumma seefferi, hiljentyen sitten. Näiden välille laskeutui hiljainen hetki. Nostaessaan katsettaan, näki Veksi kuinka Sokka katsoi tätä silmiin ja sitten kääntyi pois. “Anna minulle antheksi.” Veksi sanoi vielä äkillisesti, nousten samalla seisaalleen. “En taho riiellä sinun kans.” Lisäsi lääkintäkoiran värisevällä äänellä tämän ottaessa askelia lähemmäksi toveriaan.
Kohottaessaan katsettaan Veksiin, näki Sokka toisen silmiin kohonneet kyyneleet. Kaksikon katsellessa toisiaan, kuuli sotakoira sitten kaltaisensa puheet. Veksin pyydellessä anteeksi tekemisiään sekä tekemättä jättämisiään, kääntyi Sokka hitaasti toisen puoleen, nähden miten toinen otti hitaita askelia tätä kohden. Kuullessaan tuon viimeisimmän lauseen, nyökkäsi Sokka vaitonaisesti. "En tahdo menettää sinua, en näin....enkä-" Sokka ehti sanoa, kunnes tajusi vaieta. Toinen käänsi katsettaan hiukan sivuun, vielä enemmän tai vähemmän alakuloiselta näyttäen. Tunteilu ei ollut Sokan vahvinta alaa, joten toista pakostikin hämmästytti äkillinen avoimuutensa. "Saat anteeksi." Sokka sanahti lopulta, lähes kuiskaten. Kääntyessään takaisin Veksin puoleen, kyyneliään hiukan nieleskellen sekä samalla heikkoa hymyä yrittäen. Yritykseksi se kuitenkin jäi.
Veksin sydäntä lämmitti se että tuokin halusi säilyttää heidän välinsä. Ehkä tämä kiusalliselta aluksi vaikuttanut kohtaaminen, olikin ollut vain hyödyksi. Oli parasta että he puhuivat asiansa selväksi nyt, kuin että jäisivät hautomaan asioita pidemmäksi aikaa. Se kuinka Sokka jätti lauseensa kesken, sai Veksin pienen yleisen hymyn palaamaan tämän kasvoille. Oli niin kummallista nähdä kuinka yhtäkkiä tumman seefferin ystävä näyttikin niin vapaasti ja avoimesti tunteitaan. Ei siinä toki mitään väärää ollut, mutta se oli uutta. Ehkä tämä saattoikin olla yksi niistä ‘kerran elämässä’ hetkistä, kenties.
Sokan annettua Veksille anteeksi, ei tämä tehnyt kovin muuta kuin tuijotti tuota, pieni hymy kasvoillaan samalla kun vuolaat kyyneleet virtasivat lääkitsijän poskia pitkin, aina maahan saakka. “Kiitos.” Sanahti Veksi. Hän otti muutaman askeleen lähemmäksi, niin että sai asetettuaan päänsä Sokan kaulan seudulle, kuin halatakseen tuota. “Hyvvää yötä…” Lääkintäkoira melkeinpä kuiskasi. Sokka katseli Veksiä, sekä toisen poskille virranneita kyyneleitä. Toisen hymyn nähdessään, vastasi Sokkakin hymyllä, jota ei sotakoiran kasvoilla liiemmin nähty. Kuullessaan Veksin kiitoksen sekä toisen astellessa lähemmäs Sokkaa, jähmettyi paimenkoira niille sijoilleen, sitten tuntien, kuinka toinen laski päätään Sokan kaulalle. Sokka värähti äkillisesti kosketuksesta lievästi, kuitenkin pian tilanteeseen tottuen. Veksi tiesi ettei tuo ollut kovin fyysisen kosketuksen puoleen, mutta ajatteli silti että halaamalla tuota olisi varmistanut molemmille puolille että asia oli nyt sovittu. Näin ei tarvitsisi vain roikkua sanojen varassa. Tuon antama pieni hymy myös ilahdutti seefferiä, sillä se varmisti sen että tämä ei ollut sanonut mitään väärin.
Sokka laski poksensa hitaasti sekä varovasti vasten toisen olkapäätä, toverinsa halaukseen siten vastaten. Kuullessaaan Veksin hyvän yön toivotukset, hymähti Sokka pienesti sitten katsettaan takaisin ylemmäs kohottaen sekä askeleen Veksin tavoin peruuttaen. Pienen ‘nähdään aamulla’ katseen Sokalle annettuaan, lähti Veksi kävelemään kohti telttaa jossa Marsalkka sijaitsi. Siellä hän voisi nukkua yön ja vahtia samalla että Marsalkka selviäisi yön ihan hyvin, jos lääkintämies vaikka sattuisi nukahtamaan tai jotain muuta kävisi.
"....Hyvää yötä." Sokka sanahti hennosti hymyillen, samalla Veksin pikaisen katseen huomattuaan. Ilmeisesti nämä tapaisivat aamulla, tai niin toisen katse antoi ymmärtää.
Kuultuaan tuon hyvän yön toivotukset, kiihdytti Veksi sen jälkeen vauhtiaan lievästi. Hän kerkesi teltalle, ja asteli sisälle varoen sekä hiljaa. Marsalkka näytti edelleen olevan unessa, mutta niin näytti olevan myös lääkintämies.
Miehen aikaisemmin lukema lehti oli nyt pöydällä, ja mies itse nojaili tuoliinsa nukkuessaan. Antaen pienen huokauksen, alkoi Veksi tökkiä miestä kuonollaan tuon jalkaan, niin että lääkintämies heräsi unestaan. Mies katseli hetken ympärilleen ihmeissään, sitten havaiten Veksin joka katsoi tuota kellertävillä silmillään tovin. Lääkintämies oli ilmeisesti ymmärtänyt että oli vahingossa nukahtanut, ja nosti taas lehden kasvojensa eteen, tarkistettuaan että Marsalkka oli kunnossa. Nyt kun Marsalkan hyvinvointia yön yli oli vahtimassa joku muu, voisi Veksikin saada nukuttua loput yöstä.
0 notes
Text
𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟒
“Pohjoisen tuuli parantaa.”
Ohuen ruostekerroksen peittämälle hetekalle lepäämään laskettu Sokka, raotti silmiään hiukan väkinäisesti samalla tuttua ympäristöä katseellaan tarkkaillen. Toisen teki mieli nukahtaa, mutta lievät hypotermian oireet estivät Sokan aikeet. Niinpä tämä tyytyi valveillaoloon sekä jalan aiheuttamien kipujen kestämiseen. Vanhan tuttavan katseen tutkiessa Sokan haavoittunutta jalkaa, yritti tämä rauhoittua sekä saada hengityksensä kohenemaan. Katsellesaan lääkintäkoiran tekemisiä sekä kuunnellessaan rakennukseen ilmaantuneiden lääkintämiesten puhetta, keskitti Sokka katseensa toveriinsa Marsalkkaan sekä tuttavaansa, "kuinka...paha?" Sokka kysyi tältä, sanoillaan jalkansa kuntoon viitaten. Toinen tahtoi tietää, miten pahaa jälkeä luoti tarkalleen ottaen oli oikein tehnyt. Keltasilmäinen seefferi kohotti katsettaan, kuullessaan Sokan puhuvan. “Kyllä sie tästä seleviät. Jouvut ottamhan vähän rennommin kunnes haavasti on parantunut.” Uros yritti kannustaa tuota. “Kunhan et nyt nukaha, vain koitat saaha kehosti lämpiämhän ensin.” Tämä lisäsi. Toverinsa sanat kuullessaan, Sokka nyökkäsi ymmärtäväisesti, katsettaan sitten hiukan toisesta pois päin siirtäen. Kuullessaan tuon kehotuksen hereillä pysymisestä, koitti Sokka viimeisillä voiman rippeillään välttää uneen vaipumista, vaikka haastavaa se olikin.
Marsalkka makasi hereillä. Aina välillä kun seefferi liikahti, hetekka piti hiljaista ääntä. Tämä halusi nukahtaa, mutta ensin tulisi lämmitellä. Toki hereillä piti myös jano ja nälkä. Ei Marsalkka kehdannut kuitenkaan pitää ääntä. Kyllä joku hänelle jotain antaisi, jos sen oikeaksi näkisi.
Yksi lääkintämiehistä oli lähentynyt Sokkaa, ja ilmeisesti valmistautui poistamaan luotia. Lääkintäkoira piti katsettaan Sokassa. “Kohta sattuupi, mutta sittehä on suunta vain paremphan päin.” Punaisen ristin valjaita kantava tumma uros sanahti toverilleen. Erään lääkintämiehen lähestyessä Sokkaa sekä tuon paikantaessa tämän jalkaan jäänyttä luotia, ymmärsi Sokka heti tuon valmistautuvan sen poistoon. Siinä kohtaa Sokka käänsi katseensa toveriinsa, sekä toisen kellertäviin silmiin seefferin sanat siinä samassa kuullen. Tämän jälkeen lääkitsijä olikin saanut luodin paikannettua, ja alkoi ottamaan sitä pois. Seefferi yritti pitää Sokan ajatuksia poissa luodin poistamisesta, puhumalla tuolle. “Kukhan tuo toveristi on? En usko nähneeni häntä ennen?” Seefferi kysyi.
Tuntiessaan kuinka luotia alettiin poistaa, laski Sokka katsettaan maahan tumman seefferin puhuessa tälle samanaikaisesti. Toisen kysymyksen kuullessaan, paimenkoira vaikeni, mutta vastasi sitten. "Hän saapui tänne täydennysjoukoissa, vast'ikään..." Sokka sanahti hiljaa, ääni kivusta lievästi väristen. Seefferi vilkuili välillä lääkitsijän suuntaan, ja sitten taas kääntäen katseensa Sokkaan. Hän oli ilmeisesti löytänyt luodin, ja oli poistamassa sitä. Se tottakai sattui, mutta uskoi tämä että Sokka kestäisi ihan hyvin. Seefferin katsellessa edessään olevan sotakoiran vihertäviä silmiä, yritti tämä parhaansa mukaan pitää huolen ettei Sokalla ollut liian huono olla. Olihan tuo jo kestänyt ihan tarpeeksi. Onneksi olivat tuon uuden sotakoiran kanssa selvinneet elossa tänne. Vai että vast’ikään. Näytti ihan kunnollinen olevan, ja vieläkin hengissä oli. “Mikhän mahtaa olla hänen nimensä, jos saan kysyvä?” Seefferi piti keskustelua yllä, istuen Sokan vierellä. Hän halusi myös kysyä tapahtuneesta, ja siitä missä reissussa tuo ja uusi soturi olivat olleet. Sokan toverin tiedustellessa hetki sitten tapaamansa sotakoiran nimeä, vastasi belgianpaimen lähes heti, välttääkseen epäilyjä herättävää äkkinäistä hiljaisuutta. "Marsalkka." Sokka esitteli toisen lyhyesti sekä hiukan vastahakoisesti. Eihän tämä tiennyt mitä kävisi, jos totuus toisen synnyinmaasta valkenisi. Lääkintäkoira nosti kulmiaan vauhdikkaan vastauksen seurauksena, nyökäten siitä huolimatta. Olihan se aina turvallisempaa, jos hänellä olisi mukanaan vartiossa kaveri.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, käänsi Sokka katsettaan Marsalkan sekä sitten toisen toverinsa puoleen. "Onko hän kunnossa?" Sokka kysyi, huoli toveristaan tämän äänessä kuuluen. Seefferi kuunteli tuon kysymyksen, katsahtaen sitten hetekalla makaavan Marsalkan puoleen. “On. Näytti olevan vain kylmishän.” Seefferi käänsi katseensa takaisin Sokkaan. “Kuhan nyt lämmittelee ja leppää, seleviää kyllä. Ei tässä hättää ole.” Tämä lisäsi, kuultuaan huolen toverinsa äänessä. Sokan tajutessa, ettei toisella ollut hätää selviämisen suhteen helpottui tämä nähtävästi. Olisi ollut tämän syy, jos toinen olisi haavoittunut kuolettavasti Sokkaa pelastaessaan sekä tämän perään rajan toiselle puolen lähtiessään.
Marsalkka oli kuunnellut vielä vieraan seefferin puhetta Sokan kanssa. Toinen sotakoira oli mukavasti piilottanut tämän entisen kotimaan, eikä keltasilmäinen seefferi näyttänyt epäilevän häntä ollenkaan. Marsalkka ei halunnut edes arvailla mitä tapahtuisi jos tämän entinen identiteetti selviäisi.
Näiden puhuessa lääkitsijä oli saanut luodin Sokan jalasta pois, ja puhdistettuaan haavan, sitonut siihen siteen päälle. Ennen poistumistaan lääkintämies silitti Sokan päätä, ja käveli sitten puhumaan muille. Sokka vilkaisi jalkaansa, joka peitettiin siteillä. Lääkintämiehen silittäessä paimenkoiran päätä, katsoi belgianpaimen toista kiitollisena.
Ennen muihin töihin lähtemistä, keltasilmäinen seefferi halusi vielä tietää mitä oli tapahtunut. “Jos saan kysyvä vielä jotaki, mithän teille oikhein tapahtu?” Tumma seefferi kurtisti kulmiaan kysyvästi ja kallisti päätään. Ei hän halunnut kuulostaa ilkeältä, mutta teki häntä silti mieli tietää vähän taustaa tapahtuneelle. Lääkintäkoiran kysymys vaiensi Sokan, joka käänsi nyt päätään varovaisesti toisen suuntaan. "Vihollinen yritti rajan yli. Valmiutta ei ollut, joten koitimme häätää heitä pois suomen mailta, jokseenkin hätiköidysti. Se johti siihen, että jouduin sotavangiksi heidän puolelleen. Marsalkka auttoi minut takaisin tänne....-" Sokka sanahti, sitten hiljentyen. Tumma seefferi kuunteli Sokan vastausta, luimistaen korviaan kuultuaan mitä heille oli käynyt. Oli mahtavaa nähdä että he olivat kuitenkin selvinneet takaisin kotiin. Vaikkei lääkintäkoira tuntenutkaan vielä Marsalkkaa, hän oli silti kiitollinen sotakoiralle. Sokka oli kuitenkin tumman seefferin ystävä, ja olisi ollut ikävä menetys jos Sokka olisi menehtynyt. Hätiköidysti tehty ratkaisu hävetti Sokkaa edelleen. Olisi kai pitänyt odottaa muita, silläkin uhalla, että vihollinen olisi päässyt rajan yli yllättämään suomalaisjoukot kohtalokkain seurauksin sekä suurin tappioin.
“Herran Jumala…Onneksi selevisittä. Levähtäkkää toki nyt.” Keltasilmäinen seefferi vastasi, katsoen hetken alas, nousten sitten seisaalleen. Uros noukki maasta viltin, ja asetti sen Sokan päälle. “Koita lämmetä. Lääkintämiehet antavat teille varmasti jothain syötävvää pian.” Tämä sanoi, ollen hetken hiljaa. “Äläkkä syytä itteästi misthän.” Se lisäsi, tietäen millainen Sokka osasi välillä olla itselleen. Tämän jälkeen hän lähti yhden lääkitsijän perään jatkamaan töitään. Sokka oli odottanut moittimista hätiköinnistään sekä itsensä, että muiden vaaraan asettamista. Toinen siis yllättyi perin pohjin toverinsa antamasta reaktiosta. Tuon noustessa ylös jäi Sokka makaamaan hetekalle, katse tuohon jääden. Seefferin asetellessa maasta noukitun viltin Sokkaa lämmittämään, jaksoi toinen hymyilläkin, kiitollisuuden merkiksi. Seefferin mainitessa lääkintämiehistä, jotka toisivat näille syötävää jossain kohtaa, nyökkäsi Sokka vähäeleisesti vain hetkeä myöhemmin tuon seuravaat sanat kuulleen. Sokka jähmettyi hetkeksi, sitten varovaisesti hymyillen sekä toiselle nyökäten. "Kiitos vielä." Tämä sanoi perään, kiitellen tuota sekä muiden lääkitsijöiden antamaa apua, sitten toisen perään hetken aikaa katsellen.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, kääntyi Marsalkka ympäri. Sen ruskeat silmät katselivat toisella hetekalla makaavaa Sokkaa. “Kuinka sinä voit?” Tämä kysyi, ääni hiukan maassa. Lämmittävät peitteet olivat saaneet jo aikaan paljon ja seefferi alkoikin olla jo virkeämmässä kunnossa. Se oli valmis juttelemaan Sokalle jos tuo vain jaksaisi itse. Hiljaisuuden jälkeen, katsahti Sokka Marsalkkaan, joka kyseli Sokan vointia. "Eiköhän tämä tästä, miten itse voit?" Sokka kysyi vaisusti samalla toista ilmeettömänä katsellen. Belgianpaimenta harmitti nähdä toverinsa tuossa jamassa. Marsalkkaa ilahdutti että tuo jaksoi puhua tälle. Olisi ollut ihan ymmärrettävää, jos Sokka olisi vain tahtonut levätä. Kuullessaan että tuo myös selviäisi, helpotti sotakoiran oloa. He olivat nyt siis varmistetusti selvinneet. Ei tämä ollut vihainen tuolle siitä kuinka hätiköidysti oli päätöksensä tehnyt, mutta teki tällä silti mieli opettaa tuolle parempia vaihtoehtoja tulevaisuuden kannalta. Saksanpaimenkoira kuunteli tuon kysymyksen, ja vastasi miettimättä. “Ihan hyvin. Kyllä tässä on ollut ihan hyvin aikaa lämmitellä.” Marsalkka vastasi, nojaten päänsä tassuihinsa jota roikkuivat hetekan reunalta. Kuullessaan Marsalkan sanat, helpottui Sokka tajutessaan, ettei hätää enää ollut. Viltin lämmittäessä sekä ruoka, että vesikupin ilmestyessä Sokan eteen, tuntui kaikki olevan tällä hetkellä hyvin.
Siinä Sokalle puhuessaan, oli yksi lääkintämiehistä tuonut tämän eteen pienen kipollisen ruokaa, ja toisen kupin jossa oli vettä. Marsalkka katsahti ihmiseen kiitollisena ja alkoi latkia vettä ensimmäisenä. Janohan tälle oli jo kerennyt tulla. Juodessaan seefferi varmisti sivusilmällä että myös Sokalle tarjottiin samat määrät ruokaa ja vettä, ennen kuin alkoi itse syödä. Pian Sokka alkoikin juomaan sekä myöhemmin syömään, varmistettuaan, että Marsalkka oli saanut myös oman osuutensa jaetusta ruuasta.
Syötyään sen verran mitä jaksoi, koitti Sokka varovaisesti istumaan nousua nähdäkseen miten jalka luodin poiston jälkeen toimisi. Hiukan tassuaan ontuen, pääsi toinen istumaan.
Marsalkka söi kuppinsa ruokaa tyhjäksi, tyhjentäen samalla vesikipon puolilleen. Syötyään alkoi seefferi miettiä kuinka onnekas oli että oli päässyt tänne. Sillä, metsässä tarpoessaan tämä oli vain toivonut saavansa lämpimän sijan ja ruokaa, ja juuri sen oli saanut. Neuvostoliitto oli sen sijaan jättänyt tämän vain yksinään kylmään. Marsalkka kohotti katsettaan, kuullessaan tuon liikkuvan. Sokka ilmeisesti testaili vasta paikattua jalkaansa. Tuo näytti pääsevän istumaan jo aika hyvin, Marsalkka sen sijaan jäi makaamaan vilttien alle. Häntä mietitytti mitä tulevaisuus toisi nyt tullessaan, ja se kuka tumma seefferi oli, sillä Sokka näytti tuntevan hänet. "Tunsitko hänet? Siis tämän tummaturkkisen?" Uros päätti kysyä ensimmäisenä. Se olisi kysymys johon olisi helpompi vastata, sillä Marsalkka oletti ettei Sokkakaan tiennyt mihin he seuraavaksi jatkaisivat. Marsalkan kysellessä toveristaan sekä siitä, tunsiko Sokka tämän, käänsi paimenkoira katsettaan Marsalkkaan sitten toisen kysymykseen vastaten. "Jotakuinkin, onhan hän ystäväni. Hän on Veksi." Sokka sanahti hiljaisesti samalla katsettaan hiukan tassuihinsa laskien. Marsalkka nyökkäsi tuota kohden. "Kiitos muuten, uskottavasti valehtelit hänelle siitä miten päädyin tänne." Tämä vastasi hymähtäen. Marsalkan kiitellessä, Sokkaa hymähti tämä hiukan sitten katseensa huonetta lämmittävään kamiinaan kohdistaen. Sokka ei tietenkään vartioon heti huomenna pääsisi, ja Marsalkka oli jo kunnossa. Tämä tarkoitti että hänen pitäisi mennä yksikseen. Muuten siinä ei ollut ongelmaa, mutta seefferi ei tuntenut paikkoja vielä kunnolla, ja pelkäsi näyttävänsä muiden silmissä siltä että oli hukassa. Se saattaisi aiheuttaa kyseenalaistamista, ja Marsalkka joutuisi valehtelemaan syitä sille miksi harhaili ympäriinsä.
"Tiedätkö, että miten jatkamme tästä? Jäämmekö tänne vai olemmeko etenemässä?" Marsalkka tiedusteli. Olisi ihan hyödyksi saada selville jotain, jos mahdollista. Hetken kuluttua Sokka kuulinkin jo toisen kysymyksen, johon tämä ei pystynyt heti vastaamaan. Niinpä tämä hiljeni hetkeksi käyden järkevimpiä vaihtoehtoja sodankäynnin kannalta. "Emmeköhän me etene tässä lähipäivinä....- näin lähinnä epäilen." Belgianpaimen sanahti neutraalisti. Marsalkka oli tyytyväinen vastaukseen. Oli ihan oletettavaa että tuo ei ollut aivan täysin varma siitä mitä tulisi tapahtumaan. Nyt oli kuitenkin jokin kuva tulevaisuudesta mielessä, ja se riitti.
"Mietin tässä huomista. Miten teemme sen vartiovuorosi suhteen..." Sokka lisäsi. Olihan tämä varsin tietoinen siitä, ettei tuo tuntenut paikkoja vielä. Kiinnijäämisen riski oli siis olemassa. Niin, se vartio mitä tämäkin oli miettinyt. Jos silloin kiinni jäisi, olisi paljastuminen mahdollista. "Mietin äskettäin samaa. En tunne paikkoja vielä ihan täysin." Marsalkka mietti ääneen. "Voisin toki yrittää valehdella, jos joku epäilisi?" Seefferi lisäsi, hetken mietiskeltyään. "Ehkä parempi, että tulen mukaan." Sokka ehdotti varovaisesti. Jo Marsalkan aksentista olisi saattanut arvata, joten yksin liikkuminen olisi vaarallista.
“Kyllä tämä kävellä pystyisi jos se välttämätöntä olisi. Ei tämä tästä lepäämällä parane, pakko päästä vähän jaloittelemaan." Sokka lisäsi, hiukan levottomana paikoillaan istuen. Sokka tahtoi olla menossa mukana, tälle olisi siis haastavaa jäädä toipumaan sotatilanteen edetessä sillä välin. Marsalkka arvosti tuon uhrautumista, mutta ei halunnut tuottaa toverilleen ylimääräisiä kipuja. “En usko että se rasittamallakaan paranee. Missä on lähin vartiopaikka?” Seefferi kysyi tuolta vähän epäröivänä. Jos lähin paikka ei ollut kovin kaukana, Sokka voisi tietenkin kävellä sinne tämän kanssa. Marsalkan kysyessä lähimmän vartioaseman sijaintia, arvioi Sokka mielessään matkan pituutta. "Noin 290 metrin päässä täältä." Sokka totesi vaisusti tätä samalla katsellen. "Kyllä minä sinne asti jaksan,...en malttaisi tännekään jäädä." Nuori sotilas sanahti levottomana. Sokka oli levoton sielu. Kyllä tämä rauhoittuakin osasi, mutta vuoteen omaksi toisesta ei ollut. Marsalkka nyökytteli vaisusti. Hän ei tosin ollut varma pitäisikö Sokan ‘kyllä minä jaksan’ lausahdukseen enää luottaa. Hän oli viimeksikin tarponut kahdeksan kilometriä, ennen kuin oli maininnut mitää siitä ettei enää jaksaisi. Sanottuaan että häntä hekotti, oli toinen sotakoira ottanut silti askelia eteenpäin. Toisaalta olisi vaarallisempaa olla yksikseen, jos joku alkaisikin epäillä tätä. “Voithan sinä toki yrittää tulla mukaani. Palataan sitten takaisin jos ei onnistu.” Seefferi totesi mietteliäänä. Ehkä tämä oli paras mahdollinen ratkaisu, heidän molempien kannalta. Kuullessaan Marsalkan myöntymisen, nyökkäsi Sokka pienesti. Vaikkei neutraali perusilme belgianpaimenen kasvoilla vaihtunutkaan, ilahtui tämä kyllä, kuullessaan pääsevänsä mukaan. Marsalkka oli havainnut kuinka levoton tuo oli, ja se huvitti vanhempaa sotilasta. Marsalkka oli oppinut Neuvostoliiton kanssa nauttimaan jokaisesta rauhallisesta hetkestä joita heille suotiin. Jos tälle annettiin lupa levätä, se käytettäisiin hyväksi. Näin hän jaksisi paremmin jos tulisi äkkilähtö jonnekkin. Siksi, uros makasi nytkin hetekalla, vilttien alla eikä ollut edes harkinnut ihan heti nousevan.
Sokka kävi takaisin makuulleen, voimia kerätäkseen. Paimenkoiran tassuun koski, muttei pahasti. Kyllä sillä kävellä pystyi, jollei koko painoaan jalalle asettaisi. Marsalkka sulki silmänsä, pysyen hetken hereillä. Se mietti tulevaa vartio reissua ja sitä, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hän oli oppinut jo kauan sitten sen, että hän ei sodan aikana mahtanut millään pysyä kärryillä kovin mistään. Aina oli täytynyt omaa ihmistään seurata, mutta nyt se ei ollut mahdollista. Tämä sekoitti seefferiä vielä hitusen lisää. Tuntui kuin milloin tahansa voisi tapahtua mitä vain, ja Marsalkka olisi hukassa. Onneksi Sokka näytti kuitenkin tietävän edes suunnilleen mitä oli tapahtumassa, se lohdutti sotakoiran mieltä. Siinä mietiskellessään, alkoi paimenkoira vaipua uneen. Lämmin viltti tämän kehoa lämmittäessä, kelpasi levätä useammankin tunnin. Vaikka ei ollut varmaa kuinka pitkään he saisivat olla rauhassa, olisi hyväksi nyt kuitenkin nukkua sen aikaa mitä oli mahdollista.
Sokan lepäillessä sekä kerätessä voimiaan, mietti tämä huomisen vartioreissua sekä muutenkin tulevaa. Tietämättömyys siitä milloin sota loppuisi, vaivasi Sokkaa tavallista vahvemmin. Viltin lämmittäessä sekä hetkellisen rauhan vallitessa, alkoi sokka vaipua sikeään, ansaittuun uneen. Ehkä noin vartin jälkeen, Sokka olikin jo täydessä unessa, kamiinan lämmittäessä huoneen nurkassa.
1 note
·
View note
Text
𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟑
“Koska te hylkäsitte minut.”
Vihollisen äkillinen ilmaantuminen painosti nuorta sotilasta toimimaan hätiköidysti. Niinpä sodassa lähes kokematon Sokka ryntäsi kohti edessä siintävää vihollisrykelmää, kohtalonsa jo sillä hetkellä aavistaen. Marsalkka halusi huudahtaa tuon perään pari valittua sanaa, mutta ei hänen äänensä olisi metelin keskellä kantanut uuden tuttavansa korviin. Vaikka urosta lievästi suututti se kuinka hölmösti tuo oli lähtenyt hyökkäykseen, hän oli silti huolissaan. Olihan tässä nyt mahdollista saada kuolettava osuma. Sokka oli kuitenkin tämän ainoa kontakti suomen puolella.
Vaikka toisin luultiin, oli Suomikin varautunut konfliktiin itänaapurin kanssa, vaikkakin turhan lyhyellä varoitusajalla. Kuitenkin, siinä edetessään kuuli Sokka äänen, joka peittosi kaiken muun hetkeksi alleen. Sokka ennätti nähdä, kuinka suomalaisten lentopommitukset tipahtelivat yksitellen itärajan taa, vihollisjoukkoja niittäen. Marsalkan toivoessa että Sokka kyllä ymmärtäisi tilanteen vakavuuden, hän kuuli Suomen lentopommitukset jotka peittivät alleen itänaapurin hyökkäyksen äänet. Äänet saivat Marsalkan painamaan korvansa alemmaksi. Tästä huolimatta hän yritti saada Sokkaa kiinni. Olihan tuolla ihan hyvin etumatkaa.
Lisää itsevarmuutta saatuaan, ryntäsi belgianpaimenkoira kohti muutaman hengen joukkoa, tarkoituksenaan ryhmän jaottelu osiin lopullista tuhoamista varten. Sokan suunnitelma ei päässyt kuitenkaan alkuunkaan, tämän saadessa osumaa vihollisen luodeista. Marsalkka havaitsi kaiken hässäkän keskellä vain vilahduksen Sokasta, joka oli lähtenyt kohti pienempää joukkoa. Tämän ensimmäinen idea oli lähteä auttamaan, mutta ennen kuin Marsalkka kerkesi tehdä mitään hän kuuli laukauksen.
Kohtalokkaat, Sokan vasemman puoleisen jalan läpäisseet luodit, saivat Sokan matkanteon päättymään. Kivun polttaessa koko raajan pituudelta, kaatui belgianpaimen kyljelleen, tämän pään uppoutuessa lumi hankeen, sekä paimenkoiran jäädessä liikkumattomana makaamaan. Elossa tämä oli, liekö kuitenkaan kovin pitkään. Seefferin korvat nousivat takaisin pystyyn. Oliko Sokkaan osuttu? Oli Marsalkan ensimmäinen ajatus. Jos näin olisi ollut, olisi vaarallista mennä eteenpäin. Liikkumatta paljoa, Marsalkka etsi katseellaan Sokkaa. Jospa hän voisi auttaa, mikäli paimenkoira olisi tarpeeksi lähellä häntä.
Vaikkei Sokka sen enempää liikkunut, elossa tämä edelleen oli. Sen havaitsi myös vihollinenkin, joka pohtivasti katsoi sinnikästä, haavoittunutta Sokkaa.
Marsalkka otti hitaasti askelia kohti Sokkaa. Tuon pelastaminen olisi vaarallista, mutta jotain täytyi tehdä. Ei hän voisi jättää toveriaan pulaan. Sitkeähän tuo oli, mutta ei kukaan pakkasta loputtomiin kestäisi. Niinä hetkinä kun lämpö alkoi paeta nuoremman sotilaan kehosta sekä tajunnan ailahdellessa vaarallisesti tajuttomuuden sekä toden rajamailla, näki Sokka sumeasti kaukana katselevan kaltaisensa. "Pysy siellä!" Sokka komensi viimeisillä voiman riipilään, toisen katse Marsalkkaan osoittaen. Sokka tosiaan oli edelleen sinnikkäästi tajuissaan, mutta apua hänen olisi saatava. Sillä samalla sekunnilla kun Marsalkka oli ottamassa lisää askelia toveriaan kohti, hän kuuli Sokan huudahduksen. Jopa kuoleman vaarassakin, tahtoi Sokka pitää toiset turvassa. Toinen ei halunnut Marsalkan joutuvan vaaraan oman typeryytensä sekä hätiköintinsä johdosta. Kielto tulla lähemmäksi sai seefferin jähmettymään. Tämän pupillit laajenivat lievästi. Oliko Sokka aivan sekaisin vai miksi se ei tahtonut apua? "Haen sinulle apua, halusit tai et." Tämä sitten huudahti takaisin, ja muutaman epäröivän askeleen jälkeen lähti juoksemaan takaisin juoksuhautojen suuntaan. Tuntui pahalta paeta itse turvallisemmalle alueelle, mutta kun hyökkäys olisi rauhoittunut hän palaisi hakemaan Sokan.
Kului parisen minuuttia, hennon lumipyryn ilmaantuessa rajan ylle. Siinä kylmissään maatessaan, tunsi Sokka, kuinka joku nosti tätä valjaista ylös vaikka väkisin. Tätä alettiin raahata jonnekin, muttei kivun täyttämä paimen pystynyt vastustamaan vihollisen tahtoa.
Aikaa oli kulunut jonkin verran, ja meteli oli hiljentynyt lievästi. Marsalkka oli pelastanut oman nahkansa, mutta nyt oli löydettävä Sokka. Tämä päämäärä mielessään, seefferi lähti seuraamaan melkein jo kadonnutta hajua ja jälkiä, joita pitkin hän oli seurannut aikaisemmin Sokkaa. Marsalkka kartoitti maastoa päässään, ja päätyi pian paikalle jossa Sokka oli aikaisemmin ollut. Nyt maassa näkyi vain verisiä jälkiä, sekä ihmisen jalanjäljet. Jalanjälkien vieressä oli leveämpi jälki, aivan kuin jotain olisi raahattu lunta vasten. Missä Sokka oli?
Minuutteja myöhemmin, oli taisteluiden tuoma meteli vaiennut. Koko rajan läheinen maasto vaikutti autiolta. Koskemattomalta se ei kuitenkaan näyttänyt, vitivalkean lumen ollessa osittain rajamaastoa punertavan, siihen kiinni jäätyneen veren peitossa. Lumisade sankkeni lievästi, kuitenkin hetkeä myöhemmin eteenpäin Länsi-Suomeen matkaansa jatkaen. Kylmän kohmettama Sokka oli vaipunut lievän hypotermian myötä hetkelliseen tajuttomuuteen. Tietämättään, oli toinen viety yli rajan Neuvostoliittoon, maiden välisestä rajasta noin 10 km päähän. Vaikka vahva tajuttomuus piti toisen tiedottomana tilanteesta, oli tälle selvää, että elossa sitä edelleen oltiin.
Marsalkka haisteli ilmaa tarkasti, mutta niin monia hajuja oli sekoittunut keskenään että oli hankala lähteä millekään jäljelle. Marsalkka olisi kyllä nähnyt jos Sokka oltaisiin tuotu takaisin juoksuhautojen läheisyyteen. Tätä ei kuitenkaan ollut tapahtunut, jote ainoa mahdollisuus oli se että Sokka oltiin viety toiselle puolelle rajaa.Purren hampaitaan yhteen, Marsalkka yritti muistella reittejä jotka veisivät lähimpään leiriin. Hänen olisi löydettävä jokin keino löytää toverinsa. Olisihan se itsekästä ensin anoa apua ja sitten kun sitä saa, olla välittämättä avun antajastaan. Nyt olisi aika sille vastapalvelukselle, jota hän oli aikaisemmin ajatellut. Seuraava leiri jossa itänaapurin joukko olisi, saattoi olla monien kilometrien päässä. Marsalkan tulisi olla koko ajan liikkeessä ja tietää tasan tarkkaan minne oli menossa, jotta saisi Sokan takaisin rajan toiselle puolelle.
Miettien hetken vaihtoehtojaan, seefferi alkoi ottaa reippaita askeleita lähemmäksi rajaa. Ihmisten jalanjälkiä meni siellä sun täällä. Oli hankala erottaa yhtä suoraa reittiä. Onneksi maassa näkyi edelleen haaleat jäljet, siitä kun oletetusti Sokkaa oltiin raahattu maata pitkin. Näitä kyseisiä jälkiä Marsalkka päätyikin sitten seuraamaan. Olisi oltava nopea, sillä jos lunta alkoi sataa, jäljet katoaisivat. Jälkien kadotessa Marsalkka olisi totaalisesti hukassa. Sotakoira yritti kadottaa nämä ajatukset mielestään. Olisi hyvä pysyä positiivisena, niin hän löytäisi Sokan nopeampaa. Tassujen upotessa lumeen, Marsalkka otti pitkiä askelia eteenpäin. Jos pitäisi pientä hölkkää yllä, hänen ei tulisi heti kylmä. Enne pimeän tuloa pitäisi päästä mahdollisimman pitkälle.
Tajunnan palatessa pikkuhiljaa Sokkaan, raotti tämä varovaisesti toista silmäänsä, nähden syrjäsilmällään vilauksen vieraasta ympäristöstä. Ilmassa leijaili pistävä raudan vivahde, joka mitä ilmeisemmin oli peräisin haavoittuneista sekä heidän vuodattamasta verestään. Silmäiltyään ympäristöään tarkemmin, havaitsi Sokka verkkoaidan, joka piti tätä vankinaan. Olihan paimenkoira kuullut joskus vankileireistä jotain puhuttavan, muttei toinen olettanut niiden olevan niin karuja, kuin tämä mihin sokka oli tuotu. Häkki johon Sokka oli teljetty, ei ollut kovin tilava, mutta juuri ja juuri pystyisi tämä makaamaan pitkin pituuttaan aidatun alueen puisella lattialla.
Marsalkka vaelsi pitkin lumista metsää. Jäljet olivat edelleen näkyvistä, ja seefferi seurasi niitä tarkasti. Seuratessaan jälkiä, uros tutki myös ympäristöä. Se yritti pistää mieleensä kaikki mahdolliset maamerkit, joista myöhemmin muistaisi reitin takaisin. Saksanpaimenkoira ei ollut varma millaisissa olosuhteissa Sokkaa pidettiin, mutta oletus olosuhteista vieraalle vangiksi otetulle koiralle ei ollut hyvä. Marsalkalla sen sijaan oli pannassaan numerosarja, josta tämän toivottavasti tunnistaisi. Tämän omistaja oli toki jo edesmennyt, joten se miten häntä kohdeltaisiin oli Marsalkalle mysteeri. Seefferi vain toivoi että hänet otettaisiin takaisin, ja pidettäisiin kuin omanaan. Sisäinen viha suurta osaa Neuvostoliiton sotilaita kohtaan paloi edelleen sotakoiran sisällä. Tästä huolimatta päästyään joskus, vielä kaukana olevaan leiriin, Marsalkan oli pysyttävä rauhallisena ja vaikutettava uskolliselta.
Belgianpaimenen yrittäessään ylös, ryhtyi kipu vasemmanpuolen jalasssa vahveta. Niinpä Sokka asettui, lähes kaatui makaamaan vasten ruosteen peitteistä rauta-aitaa samalla kun toisen katse harhaili vuorottain huoneen ovelle, jonka toiselle puolen ei Sokan katse yltänyt sekä vuoroin verestä peittyneeseen vesikippoon, joka lojui huoneen nurkassa tyhjillään. Aikaa ennen tänne joutumista, oli Sokka kuullut Marsalkan sanat siitä, kuinka toinen hakisi tälle apua, halusi Sokka sitä tai ei. Toisen sanat huolestuttivat paimenkoiraa, sillä ei tämän tarkoitus ollut asettaa marsalkkaa vaaraan. Siksipä Sokka päätti hankkiutua vapaaksi omin keinoin, vaikka todennäköisyys takaisin Suomen puolelle pääsemiseen oli lähes olematon.
Marsalkan edessä olevat jäljet maassa alkoivat näyttää tuoreemmilta. Olihan seefferi jo kulkenutkin hyvän matkan, mutta vielä olisi vaeltamista jäljellä. Kylmä tuuli puski Marsalkan naamaan, ja jäädytti kuonon ympärillä olevia karvoja. Anturoita oli alkanut palelemaan jo pitkä aika sitten. lyhyt minuuttikin alkoi tuntua ikuisuudelta. Enää paimenkoira ei ollut varma oliko matkaan lähteminen ollut hyvä idea. Kaikesta tästä huolimatta sotakoira painoi lumessa ja tuulessa eteenpäin. Hänellä ei ollut hajuakaan kuinka kaukana seuraavasta leiristä oli, mutta ajatus lämpimästä sai jaksamaan eteenpäin. Purren hampaitaan yhteen ja painaen korviaan alas, Marsalkka otti pitkiä askelia eteenpäin.
Kohtaloaan ajatellessa, meinasi jostain lähistöltä kuuluva meteli mennä ohi korvien. Hiljainen puheensorina sai uroksen nostamaan korvansa korkeammalle. Niitäkin paleli, mutta puheen suunta oli kuultava, jotta tämä osaisi suunnistaa kunnolla. Ihmisten haju alkoi sekoittua kylmään ilmaan, ja puhe alkoi olla selkeämpää mitä pidempään Marsalkka sitä kuunteli. Toivo siitä että Sokka olisi jossain tuolla mielessään, seefferi lähti ensin hölkäten ja sitten juosten kohti ihmisten hajua. Pian puiden takaa alkoi näkyä ihmisiä. Niillä oli melkein kaikilla aseet mukanaan, ja pitkät takit päällä. Pieni nostalgian puuska kulki Marsalkan kehon läpi, tämän astellessa lähemmäksi.
Toisaalla kerrosta ylempää Sokan korviin kantautuva vaimea puhe, sai toisen valpastumaan hetkessä. Yrittäessään nousta, kuuli Sokka, kuinka joku asteli läheisiä portaita alas huoneeseen, jossa Sokkaa pidettiin. Nähdessään tulijan, luimisti Sokka korviaan visusti samalla ylös yrittäen. Seisaalteen kuta kuinkin päästessään, katsahti Sokka viholliseen, joka vuorostaan katseli tätä ilmeettömästi. Hetken aikaa, ehti Sokka ihmetellä toisen äkillistä tuloa kunnes vihollissotilas tarjosi tälle pienikokoista, kuivattua muikkua. Sokka tarkkaili toista visusti, nähden miten sotilas heitti kalan verkon tälle puolen. Hiukan epäillen, söi jokseenkin nälkäinen Sokka kalan ripeästi sitten mieheen uudelleen katsahtaen, vain nähdäkseen, kuinka toinen hymähti sekä lähti sitten takaisin tulosuunnalleen
Marsalkan katse kulki ympäriinsä. Edessä seisoi suurehko hirsimökki. Siinä oli kaksi kerrosta ja muutamia ikkunoita siellä täällä. Katon päällä oli mukava kerros lunta, ja rännittömän katon reunoilta roikkui suurehkoja jääpuikkoja. Ulkoa sisälle käveli välillä ihmisiä, mutta liikettä ei ollut huomattavan paljon. Nyt jos Sokka ei edes olisi kyseisessä mökissä, seefferi ei tietäisi mitä tehdä. Se olisi jo puhdasta onnea jos sotilaat tunnistaisivat Marsalkan ja kohtelisivat häntä kuin omaansa. Se olisi sitten taas toinen tarina, miten he pääsisivät pois leiristä. Syvän hengenvedon jälkeen Marsalkka asteli kunnolla esille. Kukaan ei aluksi huomannut tätä, mutta se oli ymmärrettävää. Sotilailla oli parempaakin tekemistä kuin katsella maisemia. Onneksi, yksi vasta ulos astellut mies huomasi Marsalkan. Hän katseli ympärilleen, tullen sitten lähemmäksi Marsalkkaa. Ihmisen katse tutki kylmissään olevaa sotakoiraa. Marsalkan keho tutisi läpikotaisin, ja nälkäkin oli jo alkanut painaa päälle. Ulkoapäin vahva sotakoira näytti tällä hetkellä todella raukkaselta. Ehkä ajatus siitä että Marsalkka oli kuitenkin löytänyt reittinsä kylmässä ihmisten luo, sai miehen kumartumaan tämän eteen. Sotilaan käsi harhaili seefferin kaulapannan lähellä, käännellen sitä ympäriinsä. Jostain pitäisi numerosarja löytyä, tai tulevaisuus olisi pimennossa. Pian miehen sormiin osui metallinen laatta jossa oli pienellä kaiverrettu numerosarja, ‘M267’. Tämän tiedon saatuaan mies nosti katseensa ja nousi seisaalleen, sanoen jotain venäjäksi hiljaa. Se taputti reittään, merkiksi siitä että Marsalkan tulisi seurata.
Sokan osumaa ottanutta jalkaa pisteli, tämän kannatellessa itseään pystyssä, hiukan rautaverkon varaan painoaan laskien. Raajan pistävän kivun vuoksi, joutui Sokka pitämään vaurioitunutta jäsentään keveästi ilmassa, lievittääkseen luodin jättämää pistävää särkyä. Huoneen läpikäyvä, ulkoa kantautuva ilmavirta oli olosuhteiden vuoksi erityisen kolea. Kylmyys mitä ilmeisemmin johtui huoneen keskellä kootusta kamiinasta, johon poltettavaksi tarkoitettu kivihiili oli laadultaan hyvin heikkoa. Epävarmuus piinasi Sokkaa. Vaikka kotiinpaluu ei ollut ajankohtainen, ehti Sokka jo ajatella paluutaan jos sellainen tälle suotaisiin. Sodan kulusta ei täällä tiedetty mitään, joten kukaan ei osannut varmuudella sanoa, millaiseen suomeen sitä palattaisiin. Kenties Suomi oltiin jo miehitetty, siihen mennessä kun tai jos tämä pääsisi takaisin kotipuolelle, Karjalan kannakselle.
Marsalkka asettui sotilaan vasemmalle puolelle, ja käveli miehen perässä talon ovelle. Mies mumisi jotain siitä kuinka hyvä poika Marsalkka oli, kun oli selvinnyt takaisin “kotiin”. Paskaahan tuo puhui. Tämä oli jätetty yksinään haavoittuneena kuolemaan, puna-armeijan palattua rajan taakse. Sotilas avasi mökin oven ja olettaen että Marsalkka seurasi häntä, käveli sisään. Tämä toki oli ainoa vaihtoehto, jos tahtoi tuulelta suojaan. Siinä samassa kun seefferi astui mökkiin sisälle, hän havaitsi rautaverkon, jonka takana Sokka seisoi.
Rautaverkkoa vasten nojaillessaan, kuuli Sokka mökin oven suunnalta narahduksen, joka enteili jonkun tuloa. Sokka perääntyi äkisti metrin päähän verkosta, nähden yllätyksekseen tutut kasvot. Ravistellen lunta turkistaan, Marsalkka toivoi Sokan havainneen tämän. Aikaa ei kuitenkaan ollut jäädä juttelemaan, sillä se ei ollu suvaittua, jos kerran oltiin pyydetty seuraamaan. Marsalkan laskiessa päätään alemmas, se lähti seuraamaan ihmistä yläkertaan. Lievästi järkyttynyt Sokka, katsoi toisen perään sanattomana, samalla peitellessään luodin auheuttamaa kipua sekä sitä seurannutta varovaisuutta kaikkien ja kaiken suhteen. Eihän Sokalla ollut tässä kunnossa varaa ottaa osumaa, se oli selvää.
Leveät puurappuset narisivat lievästi, Marsalkan ja vielä vieraan miehen kävellessä niitä ylös. Seefferi kuuli kuinka mies huudahti kaverilleen kuinka yksi heidän koiristaan oli selvinnyt ja palannut itsekseen takaisin. Taisi mies kysellä myös tiesikö kukaan koiran omistajaa, kertoen toisille pannassa olleen numerosarjan.
Sokkaa hävetti sekä kadutti. Vaikka sodassa miltei kokematon tämä olikin, oli yksinään vihollista vastaan käyminen typerää sekä tavattoman riskialtista. Omantunnonpistos vaivasi Sokkaa jalan polttelun ohella. Jos täältä hengissä selvittäisiin, olisi toinen Marsalkalle henkensä velkaa. Olihan Sokka vielä hetki sitten pitänyt kotiinpaluuta pelkkänä haaveena.
Marsalkan saavuttaessa yläkertaa, hän vain toivoi että Sokka oli nähnyt hänet. Sitten enää pitäisi vain keksiä tapa saada tuo pois verkon takaa, ja yrittää paeta turvallisesti. Päästyään ihmisten luo, Marsalkan katse alkoi tutkia huonetta. Tuoleilla istui sotilaita, ja keskellä oli isohko puinen vanha pöytä. Ilmeisesti vasta oli syöty jotain, sillä pöydällä oli kuppeja, ja ilmassa tuoksui kala. Mies joka oli tuonut Marsalkan sisään, päästi tuon menemään viereltään, ja asettui itsekin istumaan yhdelle puisista penkeistä. Marsalkka ei kerennyt lähteä minnekään, kun jo pöydän äärestä joku kurotti tätä kohti ja laski maahan kupissa jotain purtavaa. Kupissa oli muutama muikku, ja vähän lientä jostain keitosta. Ulkona marssimisen jälkeen oli alkanut olla nälkä, joten seefferi kyyristyi syömään ruokaa.
Luodin jättämää, rosoreunaista avohaavaa kirveli, jonka johdosta Sokka asettui makuulle lepuuttaakseen jalkaansa. Hiukan korviaan luimien, yritti Sokka irroittaa tassuun jäänyttä hylsyä hampaidensa avuin, vain lisää kipua sillä keinoin itselleen tuottaen. Lopulta Sokka luovutti luodin jättämän hylsyn suhteen. Toinen käänsi ilmeetöntä katsettaan rautaverkon suuntaan, samalla kerrosta ylempää kantautuvia ääniä vaisuna kuunnellen
Marsalkka söi kupin tyhjäksi, mielessään kiittäen ruoasta. Vaikka hän ei pitänyt itänaapurin sotilaita enää omanaan, hän arvosti sitä että edes sai ruokaa. Tämän jälkeen seefferi poistui kupin ääreltä, ja pöydän äärellä istunut mies nosti kipon takaisin pöydälle, jatkaen sitten keskusteluaan tovereidensa kanssa.
Jos kukaan ei huomaisi, Marsalkka voisi livahtaa alakertaan. Ei häntä oltu käsketty tekemään mitään, joten ehkä olisi ihan suotavaa että hän kävisi puhumassa Sokalle ja samalla yrittää keksiä jokin suunnitelma yhdessä. Olisi myös ihan hyvä nähdä missä kunnossa tämän toveri oli. Tämä idea mielessään, Marsalkka katsahti ensin miehiin jotka olivat yläkerrassa. Kun alkoi vaikuttaa siltä ettei kukaan kiinnittänyt enää häneen huomiota, Marsalkka lähti kohti rappusia hiljaisin askelin. Mitä alemmaksi hän rappusia pitkin käveli, sitä hiljaisemmiksi sotilaiden äänet muuttuivat.
Saapuessaan alakertaan, sotakoira vilkuili ympärilleen. Alhaalla ei huomattavasti ollut ketään muita kuin Sokka. Reitti oli siis selvä. Marsalkka suuntasi kohti rautaverkkoa, jonka takana Sokka makasi. Sen jalassa näytti olevan aika ilkeältä näyttävä haava, ja haavan tehnyt luoti mitä luultavammin oli edelleen jalassa. Tuolla jalalla ei käveltäisi takaisin suomen puolelle ihan heti.
Tarkkakuuloisen Sokan kuullessa askelia, jotka lähenivät toisen olinpaikkaa - yritti tämä jaloilleen, kuitenkin tuloksetta. Tulijan tunnistaessaan, jämähti Sokka niille sijoilleen, ylösnousu yritykset hetkeksi unohtaen.
“Sokka.” Tämä kysyi hiljaa, istahtaen verkon ulkopuolelle. “Miten on liikkumisen kanta? Jalkasi ei näytä kovin hyvältä.” Tämä tiedusteli venäjän sekaisella aksentillaan, kallistaen päätään lievästi. Marsalkka todella toivoi että Sokan mukaansa napanneilla sotilailla oli ideana auttaa Sokkaa, ja saada tuo paranemaan. Jos se tapahtuisi, he voisivat palata takaisin rajan toiselle puolelle.
Kuullessaan toisen kysymyksen, laskeutui näiden välille hetkellinen kuolemanhiljaisuus. "Kyllä tämä tästä..." Sokka vastasi tavallista vaisummin, sitten ylös sinnikkäästi yrittäen. Tällä kertaa jalka pelitti vielä jollain tapaa, jolloin sokka pääsi kuin pääsikin takaisin jaloilleen, vaikka jalkansa asettamista maata vasten, vielä vähän välttelikin.
Kuullessaan Sokan vastauksen Marsalkan korvat kääntyivät tuota kohden. Uros kurtisti kulmiaan, lievästi huolissaan nähtyään missä kunnossa tuo oli. Sinnikkäästi tuo ainakin näytti yrittävän jaksaa, mutta kohtalokasta olisi jos kukaan ei auttaisi.
Sokka tärisi lievästi. Osittain kylmyydestä, osittain kivusta. Teki mieli luovuttaa ja komentaa toinen palaamaan, mutta ei Sokka voinut. Kunnioittihan tämä suuresti Marsalkan päätöstä palata tätä pelastamaan. “Miksi ihmeessä he jättivät sinut tänne alas palelemaan…” Marsalkka mumisi suurimmaksi osaksi itselleen, mutta niin että myös Sokka kuuli. Tulihan siitä vähän paha olo, että hän oli vapaa menemään ylös, jonne kaikki lämpö oli pakkaantunut, mutta loukkaantunut Sokka joutui oleskelemaan alhaalla kylmässä ja yksin. Ulko-ovea avattaessa kylmä ilma iski joka kerralla jo valmiiksi tärisevän Sokan kimppuun.
"Tuo verkko ei tahdo antaa periksi. On sen verran kovaa tekoa." Sokka mainitsi, viitaten verkkoon, jota toinen oli huonolla menestyksellä koittanut murtaa. Marsalkka kuunteli tuota tarkasti. Verkko tosiaan näytti aika vahvalta, eikä sitä auttaisi sotilaiden nähden alkaa repimään. Pian vielä tämäkin saisi selkäänsä, jos alkaisi sillä tavoin erottumaan rivistä. “Turha sitä on nyt alkaa repimään. Tulisivat nyt vaikka auttamaan sinua. En usko että he turhaa sinut tänne toivat.” Marsalkka vastasi tuolle, katsahtaen rappusia jotka johtivat yläkertaan. Marsalkan toteamukset kuullessaan, nyökkäili Sokka vaisusti samalla aluetta johon tämä oli aidattu, katseellaan tutkien. Sokka kohotti hieman kulmiaan, havaitessaan, kuinka hauraalta puu näytti jossain osin lattiaa. Niinpä paimenkoira kierteli hiukan paikkoja, yhdessä kohtaa äkkinäisesti pysähtyen. Puulattia vaikutti vanhalta, että hauraalta. Marsalkan katse seurasi Sokan toimia. Se oli ilmeisesti löytänyt puisesta lattiasta jotain, josta olisi ehkä hyötyä. Nähdessään tuon ottamassa kiinni yhdestä laudasta, kääntyi Marsalkan katse pysyvästi kohti rappusia.
Sokka tarttui hampaillaan yhteen puiseen lattialankkuun, sitä voimakkaasti nykäisten. Lankun irrotessa parin nykäyksen jälkeen, jäi Sokka silmäilemään sitä alustavaa hiekkaista, mutta roudan peittämää maaperää "Täältä voisi päästä kaivamalla pois, jollei maa ole umpijäässä." Sokka mietti ääneen, sanojensa jälkeen Marsalkkaa pikaisesti vilkaisten, sekä toisen näkökulmaa odottaen.
Rappusten päästä välkkyi vähän valoa, ja puheensorina kuului edelleen hiljaisena. Ulkona oli alkanut olemaan jo tässä vaiheessa päivää pimeä, eikä ulkopuolelta tai terassilta kuulunut askeleita. Pian Marsalkan korviin tulvi rasahtava ääni, kun lattialankku irtosi. Tämä sai seefferin lumistamaan korviaan lievästi. Toivoessaan että miehet yläkerrassa eivät kuulleet mitään, Marsalkka käänsi katseensa takaisin Sokkaan. Oikeassahan tuo oli, että tuo voisi olla mahdollinen reitti ulos. Heidän olisi vain pidettävä se visusti piilossa ihmisiltä.
“Roudassa alempana oleva maa varmasti on…” Marsalkka mietti ääneen, palatessaan mielessään takaisin hyökkäykseen jossa Sokka ja hän olivat kohdanneet. Silloin oli ollut todella kylmä, joten maan täytyi olla aika vahvasti kovassa roudassa.“Jos pääsisimme tuota reittiä pitkin ulos, meidän tulisi piilottaa kolo ihmisiltä. Roudassa olevan maan kaivaminen ei nimittäin ole helppoa.” Saksanpaimenkoira vastasi, katsellessaan Sokkaan päin.
"Pitäisitkö hetken silmällä ihmisiä, jos yritän sillä välin selvittää, miten jäässä maaperä on?" Sokka kysäisi nopeasti, samalla jo potentiaalista pakoreittiä tutkaillen. Marsalkka nyökkäsi tuota kohden, mennen lähemmäksi rappusia. Siitä hän näkisi helposti jos joku olisi tulossa alakertaan, ja voisi mennä ihmistä vastaan. Se antaisi Sokalle tarpeeksi aikaa piilottaa reiän lattiassa.
Varmistettuaan, ettei kukaan ollut tulossa, alkoi Sokka tassuaan varoen kaivaa sen minkä pystyi. Päällimmäinen maaperä antoi periksi suhteellisen nopeasti, mutta sitä seuraava kerros osoittautui astetta haasteellisemmaksi. Siinä kaivaessaan suunnitteli Sokka jo seuraavaa vaihetta paon suhteen, vaikka ensimmäinen osa sitä oli vielä pahasti vaiheessa. Kuunnellessaan ääniä joita kuului Sokan kaivaessa maata, Marsalkka piti tarkkaa vahtia. Pian kuitenkin yläkerrasta kuulunut tasainen ihmisten puhe loppui kokonaan. Tämä sai seefferin koko kehon jännittymään. Kuullessaan äkisti, kuinka ylemmän kerroksen väki hiljeni toviksi, lakkasi Sokka kaivamasta, irroittamaansa lankkuun hetkessä tarttuen. Sokka odotti kuulevansa askelia, jotka viittaisivat jonkun tuloon.
Jännittävä hetki tosin katosi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja puhe sekä nauru alkoivat kuulua uudelleen, ja kaikki palasi ennalleen. Väärä hälytys, Sokka henkäisi mielessään. Juuri kun Marsalkka oli antamassa itsensä rentoutua, hän kuuli jonkun kutsuvan tätä nimeltä. Tämä sai uroksen nousemaan seisaalleen, ja vilkaisemaan Sokkaa nopeasti. Ajattelematta kummempia, hän lähti kutsun jälkeen kulkemaan rappusia ylös. Olisi turvallisinta noudattaa käskyjä, jotta kukaan ei epäilisi mitään tapahtuvan. Kuullessaan, kuinka joku yläkerran porukasta kutsui Marsalkkaan luokseen, kääntyi Sokka katsahtamaan toisen perään pikaisesti minkä jälkeen paimenkoira jatkoi urakkaansa. Sokan tassuja kirveli tämän kaivaessa routaista, jään peittämää maaperää. 5 minuutin kuluttua, alkoi Sokan tassujen juurelle muodostua tunnelimainen kuoppa, joka oli vasta aluillaan, mutta alulla kuitenkin. lähemmäs 10 minuutin jälkeen, oli Sokka saanut tunnelia hyvin alulle. Vaikka koko yö tässä mitä todennäköisimmin menisi, oli huojentavaa nähdä, että maa antoi riittävästi periksi Sokan kaivaessa.
Marsalkka kapusi leveitä rappusia pitkin takaisin ylös. Tämän katse tutki ihmisiä jotka nauroivat jollekin asialle. Kuunnellessaan ihmisten puhetta, tämä liittyi miesten joukkoon. Mitä seefferi nyt selvää sai, sotilaat puhuivat Marsalkan edesmenneestä omistajasta, ja siitä kuinka hän oli kuollut. Sotakoira osasi vain olettaa että uutta omistajaa tälle tällä hetkellä etsittäisiin, ja jotain kriteerejä käytiin misten kesken läpi. Tästä tilanteesta pääsi ohi vain odottelemalla. Välillä yksi miehistä saattoi käskeä Marsalkkaa tekemään jotain, ja uros totteli. Tämä näytti tyydyttävän miehiä tarpeeksi, mutta kukaan ei näyttänyt olevan hänelle omistajaksi. Hän oli ollut jo tarpeeksi pitkään uskollinen tälle puolelle rajaa, eikä aikonut enää jäädä. Omistaja oli jo mennyttä, ja niin oli myös Marsalkan uskollisuus Neuvostoliitolle. Vasta noin kymmenisen minuutin jälkeen Marsalkka oltiin vapautettu. Ilman sanoja kylläkin, mutta ei urokseen enää kiinnitetty huomiota. Tämä antoi seefferille mahdollisuuden palata takaisin alakertaan, katsomaan miten Sokalla meni.
Siinä tovin kaivettuaan, alkoi Sokan kaivama kuoppa muistuttaa jo selvää tunnelia.
Enää muutama metri eteenpäin, niin kaikella järjellä olisi ulkoilma pian tätä vastassa. Se oli suuri motivaation lähde, välillä niin raskaalta tuntuvassa hommassa.
Uros huomasi alas saapuessaan kuopan jonka Sokka oli saanut kaivettua. Marsalkka oli tullut pelastamaan tuota, mutta nyt näytti siltä että Sokka oli hommaamassa heitä molempia ulos mökistä. “Olisiko mahdollista että voisin auttaa teitä?” Tämä kysyi hiljaisella äänellä, kävellessään lähemmäksi rautaverkkoa. Tuntui pahalta antaa Sokan yksinään hoitaa koko homma, olihan tuo myös loukkaantunut. Olisi hyvä säästellä voimia, sillä heidän tulisi vielä kävellä takaisin suomen puolelle. Hetken kuluttua, väräytti Sokka korvaansa vähäeleisesti sekä lopetti kaivamisen siinä samalla. Kuullessaan askelia portailta, vilkaisi tämä olkansa yli portaiden suuntaan, nähden nyt Marsalkan. Kuullessaan tuon kysymyksen, katsahti Sokka hetkeksi kaivamaansa kuoppaan sekä sitten takaisin toiseen. "Hommaa ei ole enää pitkälti. Voisitko käydä varmistamassa, ettei ulkopuolella ole ketään vastassa?" Sokka kysäisi, mökin lähimaastoa sanoillaan tarkoittaen. Marsalkka tutki katseellaan Sokkaa, yrittäen nähdä missä kunnossa tuo oli. Toki uros luotti siihen että tuo kyllä selviäisi, jos kerran jo tähän pisteeseen oltiin päästy, mutta koskaan ei voinut olla liian varma. Marsalkka odotti kuuliaasti tuon vastausta, nyökäten kun sen viimein kuuli. “Toki.” Tämä sitten vastasi, ja lähti kohti ulko-ovea. Se pitäisi nyt työntämällä saada jotenkin auki, ja myös niin ettei kukaan kuullut. Oletus toki oli se ettei ulkona enää illalla kukaan ollut, joten vain sisällä olevat ihmiset olivat vaaraksi.
Marsalkan myöntävän vastauksen kuullessaan sekä tuon lähtiessä ulospäin, ryhtyi Sokka kaivamaan tunnelia urakalla. Vaikka kylmä olikin, oli Sokka sen verran uupunut, että yksittäinen hikipisara valui toisen leuan alle. Hiukan hampaitaan yhteen purren, jatkoi sokka kaivamista tovin.
Marsalkka työnsi kuonollaan ovea, ja pikkuhiljaa se lähti aukeamaan rauhallisesti. Ulkona tuuli lievästi, ja se sai oven aukeamaan lopulta kokonaan. Marsalkka asteli ripeästi ulos, ja työnsi ovea kiinni, ettei viima pääsisi sisälle jäädyttämään Sokkaa ja kiinnittämään huomiota. Tämän tehtyään seefferi lähti tutkimaan pihaa. Ulkona oli alkanut olla pimeää, mutta vielä erottaisi jos pihalla kävelisi ihmisiä. Heitä ei kuitenkaan näkynyt etupihalla, joten tämä lähti tutkimaan talon sivuja sekä takapihaa, vältellen muutamasta ikkunasta tulevaa himmeää valoa.
Vasta kymmenen minuutin kuluttua, alkoi tunneli valmistua käyttöönottoa varten. Niinpä Sokka laskeutui varovaisesti jalkaansa varoen kaivamaansa tunneliin. Sokka tunsi, kuinka kylmyys tunnelissa kasvoi, mitä pidemmälle tämä kaivoi.
Marsalkka tutki mökin pihaa tarkasti, mutta ei löytänyt ketään. Luultavasti jonkun pitäisi vahdissa olla, mutta hän on saattanut livahtaa sisälle aikaisemmin. Kenties, mutta ulkona ei ketään kuitenkaan näkynyt, eikä Marsalkka kyennyt haistamaan ketään lähistöllä.
Aivan yht'äkkiä näki Sokka vastassa lunta sekä hämärää metsän laitamaa. Vapaaksi päässyt Sokka veti itsensä etutassujensa varassa ulos tunnelista, nyt hyiseen ulkoilmaan päästen.
Tutkittuaan pihaa hetken, Marsalkka alkoi pohtia kuinka paljon Sokalla oli vielä kaivettavaa. Ennen kuin hän kerkesi palata takaisin sisälle, maan alta pilkistikin kuono, ja sitten Sokka ilmaantui ulos kolosta.
Sokka koitti katsellaan etsiä Marsalkkaa, lopulta tuon vähän matkan päässä havaiten. Niinpä toinen kiirehti toverinsa luo, valmiina palaamaan kotiseudulleen pikimmiten. Ennen kuin Marsalkka kerkesi kipittää Sokan luokse, tuo olikin jo havainnut tämän ja tullut seefferin luo. Uros huokaisi mielessään stressiään pois, tutkien Sokkaa. “Missä kunnossa olet kävelemistä varten?” Tämä tiedusteli. Kysymys oli tullut ehkä vähän väärällä tavalla esille. Ei Marsalkka tuon kykyjä epäillyt, mutta halusi vain varmistaa että Sokka voi hyvin. Tärkeintä hänelle oli että tovereilla oli kaikki kunnossa, ja että he kykenivät jatkamaan rikkomatta rajojaan. Huomatessaan ettei lähistöllä liikkunut ihmisiä, pystyi Sokka hiukan rauhoittumaan lievästä stressistä, jota kiinnijäämisen pelko aiheutti. Kuullessaan Marsalkan esittämän kysymyksen, vaikeni Sokka hetkeksi miettien vastaustaan muutaman sekunnin. "Eiköhän tämä tästä...." Toinen sanahti selkeästi aihetta vältellen. Välttyäkseen lisäkysymyksiltä, käveli Sokka hiljaisesti sekä jalkaansa varoen jo pikkuhiljaa rajalle kohden. Aikaa ei ollut hukattavana, se oli ilmiselvää.
Vaikka Sokan jalka vastustikin kävelemistä, käveli tämä eteenpäin kylmän rauhallisena, ilme tyynenä, mutta uupuneena. Marsalkka katsoi hiukan totisena Sokkaa, kuunnellen tuota. Juuri tämän kaltaista vastausta hän olikin osannut jo odottaa. Ei Sokka ollut sitä perää joka ei edes yrittäisi, ja sanoisi ettei jaksa ennen kuin mitään oltiin edes tehty. "Hyvä on. Sano jos et tahdo jaksaa." Seefferi vastasi, kyselemättä sen enempää. Ei tämä tahtonut uskoa että Sokka kuitenkaan tyhmä oli. Marsalkka lähti seuraamaan toveriaan, pian päästen tuon vierelle. He suuntasivat samojen puiden taakse, metsän siimekseen ja polulle, jota pitkin Marsalkka oli seurannut Sokkaa ja miestä, joka hänet tänne oli tuonutkin.
Lumen päällys oli jäätynyt, ja jäätyneen kerroksen alla oli pehmeämpää lunta. Jokaisella askeleella lumen pinta rasahteli rikki, ja siitä kuului hiljainen ääni. Pimeässä oli hankala nähdä liian pitkälle, mutta siitä huolimatta, Marsalkka näki heitä ympäröivät lumiset puut, joista osan hän tunnisti tulomatkalta.
Ensimmäisten kilometrien jälkeen, pyrki Sokka sinnikäästi eteenpäin yön pimeydessä sekä metsäisen polun siimeksessä. Pakkanen alkoi hiukan hellittää, laskien ehkä muutaman asteen. Oli pidettävä kiirettä, sillä toinen pelkäsi jäävänsä kiinni, jos tämän puolen sotilaat huomaisivat Sokan paenneen. Rehellisesti sanottuna, Sokka ei tiennyt, mitä tälle siinä tapauksessa tehtäisiin. Ensimmäisen kilometrin aikana Sokka oli näyttänyt kävelevän ihan hyvin. Matkaa tosin oli vielä mukavasti jäljellä, eikä tämänhetkinen tilanne kertonut vielä mitään siitä millaista myöhemmin olisi.
Pakkasen laskettua hieman, nousi motivaatio pitää hiukan kiirettä. Mitä pidemmälle he pääsisivät nyt, sitä enemmän turvassa he olisivat itänaapurin sotilailta. Marsalkkahan oli tässä saattelemassa heidän vankiaan rajan toiselle puolelle, ja menossa sinne itsekin. Siitä ei hyvä seuraisi jos nämä kaksi jäisivät kiinni. Marsalkka oli itse nähnyt rankaisuja, joita osille jotka eivät olleet totelleet oltiin tehty.
Viiden kilometrin taivaltamisen jälkeen, oli Sokan haavoittunut jalka muuttunut tunnottomaksi. Verenvuoto haavan alueella oli puolestaan alkanut, haavan osuessa lumen jäätyneeseen pintaan. Matkaa vielä oli eikä aamuntuloon ollut paria tuntia enempää. Viitisen kilometriä käveltyään, Marsalkkaa alkoi jälleen huolestuttaa toverinsa hyvinvointi. He olivat vasta puolessa välissä, ja jalka oli alkanut vuotamaan verta. Vaikka ulkona olikin pimeää, Marsalkka näki lumeen uponneet pisarat verta. Haavan oli ilmeisemmin avannut jäinen lumi, joka pisteli myös Marsalkan tassuja. Seefferi halusi kysyä tuolta jaksoiko Sokka vielä kuinka pitkään, mutta ei sitten kehdannut alkaa kyselemään. Kyllä tuo varmasti kertoisi tälle jos tilanne pahenisi liikaa.
8 kilometrin jälkeen, alkoi Sokkaa pienimuotoisesti heikottaa. Toinen keskeytti kävelemisen äkisti, lumenpintaa kyyneleet silmissään katsellen. Rajalle ei ollut enää pitkälti, joten Sokkaa harmitti luovuttaa näin lähellä päämäärää. Silti luodin aiheuttama kipu yltyi ylivoimaiseksi, jolloin Sokka joutui antamaan periksi. Nyt alettiin jo olla melko lähellä. Suunnilleen kahdeksan kilometriä oltiin jo kävelty, ja vielä vähän oli edessäpäin. Marsalkka oli jättäytynyt hiukan Sokan taake, nähdäkseen jos tuon liikkeessä tapahtui muutoksia.
Pian Sokka pysähtyi kokonaan, saaden seefferin melkein törmäämään tuohon. Hiukan hämillään oleva Marsalkka kallisti päätään, ja yritti löytää vastausta sille mitä oli tapahtunut. Oliko jalka todella ollut noin kipeä koko matkan ajan? Ja jos oli, miksi Sokka ei ollut sanonut mitään… "Vähän heikottaa......" Sokka sanahti hiljaa, tämän näkökentän sumentuesssa. Paimenkoiraa huimasi sekä pienimuotoinen hypotermia kohmetti toisen raajoja lähes tunnottomaksi “Onko kaikki-” Marsalkka aloitti, kunnes Sokka ilmoitti että häntä heikottaa. Purren hampaitaan yhteen, seefferi otti muutaman askeleen Sokan vierelle. “Pystytkö jatkamaan?” Sotakoira kysyi toiselta. Aikaa ei olisi jäädä paikoilleen, tai kylmä leviäisi heidän molempien kehoihin kohtalokkaasti. "En usko..." Osittain kylmän kohmettama Sokka sanahti ääni hiukan väristen. Maaston alkaessa näyttää tutulta, Sokka tiesi, ettei kotiin ollut enää pitkälti. Mahdollisesti vain muutama kilometri, jos sitäkään. Hiukan vastahakoisesti, otti Sokka askeleen eteenpäin huomatakseen, ettei kävely luonnistunut askelta enempää. Nähdessään että Sokka aikoi vielä eteenpäin, Marsalkka asettui tuon eteen seisomaan. “Et kai tosissasi ole jatkamassa eteenpäin?” Tämä kallisti päätään. “Arvostettavaa on aina yrittää parhaansa, mutta tyhmyyttä on rikkoa rajojaan.” Seefferi totesi, katsellessaan Sokkaa. Marsalkan asettuessa kotia kohti pyrkivän Sokan eteen, oli Sokan pysähdyttyvä välttääkseen toiseen törmäämisen. Kuullessaan toisen ensimmäiset lauseet, luimisti Sokka hiukan korviaan. Marsalkka oli oikeassa, oli typerää ylittää omia rajojaan rasittamalla itseään liikaa.
Paimenkoira huokaisi hiljaisesti, lämmön karatessa pikkuhiljaa tämän kehosta. Marsalkka kurtisti kulmiaan, katsellessaan tuota. Sokan ääni värisi tuon kertoessa ettei uskonut pystyvänsä jatkamaan. Nyt alkoi pahasti näyttää siltä että piti keksiä uusi ratkaisu, jos he aikoivat vielä päästä takaisin kotiinsa. Ainoa vaihtoehto oli tarjota apua toverilleen, mutta Marsalkka ei ollut varma hyväksyisikö tuo sen. “Tahdotko että kannan sinua lopun matkaa? Suomen puolella saamme varmasti apua…” Sotakoira kysyi toiselta, odottaen vastausta. Kuullessaan vain hetkeä myöhemmin toisen kysymyksen, nyökkäsi Sokka lähes heti, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Avun vastaanottaminen, oli Sokalle vielä hiukan vaikea käsite, vaikka tämä itse oli valmiina tarjoamaan apuaan jokaiselle sitä tarvitsevalle, vihollista lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin, päätti paimenkoira reipastua sekä pyytää apua, kun sitä kerta tarvitsi. Vaikka se tuntuikin vieraalta, tiedosti Sokka sen ainoaksi vaihtoehdokseen. Pahemmaksi tilanne menisi jos tuo olisi jatkanut eteenpäin, ja menettänyt rasituksen ja kylmän takia tajunsa. Oli helpottavaa nähdä Sokan nyökkäävän tälle. Se todella olisi turvallisempaa jos loppu matkasta mentäisiin niin, että Marsalkka kantoi Sokkaa. Näin he pääsisivät perille, ja olisivat molemmat vielä lopussa elossa. Sen ajan mitä Marsalkka oli tuntenut Sokan, oli hän ymmärtänyt että toverinsa ei apua toisilta ihan heti pyydellyt. Oli kuitenkin hyvä nähdä, että tuo antoi tämän auttaa, ja näytti itsekin ymmärtävän hyvin tilanteen jossa nämä olivat.
Kylmä toki puski Marsalkankin turkin läpi, mutta hän oli huomattavasti paremmassa kunnossa tuohon verrattuna. Tämän takia hän olisi velvollinen auttamaan. "Jaksathan sinä....? " Sokka kysyi viitaten siihen, jaksoiko tuo varmasti rajalle saakka tätä kantaessaan, olihan hanki jokseenkin upottavaa. Seefferi kuunteli tuon kysymyksen, ja vastasi varmalla äänellä. “Kyllä minä pärjään. En olisi tarjonnut apua, jos en kykenisi auttamaan.” Tottahan se tosiaan oli. Hölmöhän hän olisi jos apua tarjoaisi, ja sitten ei itse jaksaisi. Sanomatta sen enempää, Marsalkka kyyristyi hiukan alemmaksi, odottaen että Sokka asettuisi tämän selän päälle. Olisi parempi jatkaa matkaa pikimmiten, että he pääsisivät suomen puolelle, ja hakemaan apua Sokalle. Toki ajatus lämpimästä pedistä, motivoi Marsalkkaa eteenpäin.
Marsalkan vastausta odotellessaan, vilkuili Sokka taakseen varmistaakseen, ettei näiden perään oltu lähdetty. Kuullessaan toverinsa vastauksen, nyökkäsi Sokka vähäeleisesti. Nähdessään, kuinka toinen kyyristyi hiukan alemmas, asteli sokka marsalkan vierelle sekä asettui varovasti toisen selän päälle. Marsalkka odotti kunnes tuo oli makaamassa tämän selän päällä. Ymmärrettyään että Sokka oli valmis, seefferi lähti kävelemään eteenpäin. Matka taittui hitusen hitaammin, mutta eteenpäin silti päästiin.
Jäätynyt lumi pisteli tassuja, mutta enää ei olisi pitkä matka. Pian he saisivat apua ja kaikki olisi edes hetken kunnossa. Tämä oli toki vain haave, jota Marsalkka piti mielessään pysyäkseen positiivisena.
Kylmän pohjoistuulen takertuessa Sokan turkkiin, sulki tämä silmänsä joksikin aikaa.
Sokan kehoa särki sekä pisteli kylmän osuessa siihen. Purren hampaitaan yhteen sotakoira puski tuulen läpi metsässä. Matka tuntui pitkältä, ja Sokan keho painoi Marsalkkaa alemmille tasoille lumeen. Tällä hetkellä pieni viha joka kyti seefferin sisällä, pisti Marsalkan liikkumaan nopeampaa, liene Suomesta tarttunut sisukin auttoi. Tuuli ja kylmyys ärsyttivät soturia, ja tämä tahtoi vain pois koko pahuksen metsästä.
Oli mennyt jo pitkään, kun Marsalkka oli viimeksi tarkistanut maamerkkejä joita oli aikaisemmin pistänyt mieleensä. Kuitenkin tällä kertaa ylös katsoessaan suomen raja häämötti lähellä. Tuuli oli matkan varrella alkanut yltyä, ja yö oli alkanut muuttua hyytäväksi aamuksi. Tovin taivalluksen jälkeen, näki Sokka taivaanrannan takaa, oranssein sävyin värjäytyneelle taivaalle; hiljalleen nousevan aamuauringon. Sokan hengityksen käydessä tavallista hauraammaksi, sulki tämä silmänsä kylmyydestä aiheutuneen väsymyksen vuoksi.
Marsalkan turkin ollessa aivan jäässä, tämä asteli metsästä ulos. Uroksen askeleet olivat alkaneet olla melko lyhykäisiä, eikä tämä mahtanut jaksaa enää kovin pitkälle. Hänellä ei ollut hajuakaan oliko suomalaisia enää juoksuhaudoilla, joilla he viimeksi olivat olleet, mutta sinne oli silti päästävä. Tämä kuitenkin tuntui mahdottomalta. Rajan häämöttäessä edessä aivan näköetäisyyden päässä, olivat Sokan raajat menneet tunnottomaksi. Lievät vilunväristykset ilmenivät toisen kehossa epäsäännöllisin väliajoin. Marsalkka ei ollut enää kovinkaan pitkällä, mutta voimia ei enää löytynyt. Kylmä pakkanen ja aamun pistävä tuuli saivat seefferin kehon hidastumaan. Tuntui kuin koko keho olisi luita myöten umpi jäässä. Tästä syystä uros lyyhistyi maahan. Totta tämän moinen periksi antaminen tuntui pahalta, mutta ei Marsalkka jaksanut enää. Kylmä ja väsymys olivat lopullisesti uuvuttaneet tämän. Ainoa toivo oli se, että joku havaitsisi Sokan ja Marsalkan, tullen sitten auttamaan heitä.
Juoksuhaudasta kurkki periskooppi, joka kuin ihmeellä havaitsi kaksi väsynyttä sotakoiraa. Sen seurauksena alkoi käydä liikettä. Vaikka Marsalkka ei tätä nähnytkään, heitä kohti oli lähtenyt yksi sotilas ja yksi lääkintäkoira. Ne liikkuivat varovasti, ennen kuin miehen mukana ollut koira haistoi Sokan tutun hajun. Tämä sai sen nopeuttamaan vauhtia.
Kauttaaltaan kylmettynyt Sokka hengitti raskaasti, näkö toisen väsyneissä silmissä hiljalleen sumentuen. Haistaessaan tutun hajun, havahtui toinen vielä kuolemanvaarassakin kääntämään katsettaan suuntaan, josta tuttu parivaljakko tulikin vastaan. Maantasalla makaava Sokka, sulki silmiään sekä tunsi, kuinka toisen poskille jääneet kyyneleet alkoivat huurtua sekä myöhemmin jäätyä Sokan kasvoja 'koristamaan'. Tätä hävetti nähdä, kuinka heikkoon kuntoon Marsalkka oli tätä kantaessaan mennyt. Ei sitä tässä oltaisi, jossei Sokka olisi päivää aiemmin riskeerannut itseään sekä muita neuvostojoukkojen hyökätessä.
Marsalkka haistoi koiran mukana tulleen ihmisen, mutta ei tunnistanut kumpaakaan heistä. Oletus oli vain se, että he olivat tulleet auttamaan. Hän oli siis saanut Sokalle apua ja pääsisi itsekin lämpimään. Tehtävä oli toisin sanoen suoritettu.
Tumman seefferi oli saapunut kaksikon luokse, yksi sotilaista mukanaan. Muuta lääkintä väkeä ei oltu nopeasti mukaan saatu, mutta apua näille kahdelle kyllä saataisiin. Seefferin tajutessa että vieras, Sokan vierellä makaava koira ei ollut haavoittunut, siirtyi tämän katse Sokkaan. Sen jalassa näytti olevan aika pahalta näyttävä, rasittunut haava. Olivathan nämä kaksi kyllä kävelleetkin ihan kiitettävän matkan, joten totta kai haava oli saanut ikävästi rasitusta. Keltasilmäinen seefferi kyyristyi lähemmäksi Sokkaa. “Pääsettä pian lämpimhän, katothan sitte jalkaasti.” Tämä sanoi vanhalle tutulleen, antaen sitten ihmisen hoitaa Sokan mukaansa. Olisi vähemmän kivuliasta jos tumma paimenkoira kantaisi vähemmän huonossa kunnossa olevan, vielä vieraan seefferin mukanaan.
Kuullessaan vanhan toverinsa sanat, raotti Sokka silmiään, sitten sanaakaan sanomatta nyökäten. Tuon mukana tulleen sotilaan ottaessa Sokan kantoonsa, sulki tämä silmänsä uudemman kerran tuntien samalla, kuinka tätä kantava sotilas alkoi tarpoa Sokka mukanaan kohti tukikohtaa. Lääkintäkoira oli nostanut Marsalkan selkänsä päälle, ja kantanut tuota sotilaan perässä tukikohtaan.
Päästyään perille, seefferi oli laskenut vielä vieraan sotakoiran lievästi ruosteiselle hetekalle. Sen päällä oli ohut peitto, joka teki siitä mukavamman oloisen. Ennen kuin keltasilmäinen seefferi lähti tutkimaan Sokkaa, tämä veti Marsalkan päälle peitteen, saadakseen tuon lämpenemään.
Sokka oli ilmeisesti laskettu samankaltaiselle hetekalle. Saatuaan Marsalkan lämpimään, tumma seefferi kiiruhti tutun paimenkoiran luokse. Sen jalka näytti nyt vielä pahemmalta, kun seefferi sai vilkaista haavaa kunnolla. Luoti olisi saatava haavasta ulos, ja haava olisi hyvä puhdistaa sekä sitoa sen ympärille jotain. Suurinta osaa näistä asioista seefferi ei itse voinut tehdä, joten ihmisen apua tässä tarvittiin.
1 note
·
View note
Text
𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟐
“Ja pistävä pakkanen pitää otteessaan.”
Koko päivän oli Sokka ollut vailla lämmittäviä valjaita, joten lämpö tämän kehossa alkoi vähitellen kadota. Sokka puri hampaitaan huomaamattomasti yhteen hangessa eteenpäin tarpoessaan. Edessä häämöttävä juoksuhauta toi motivaatiota jatkaa loppuun asti. Ei ollut enää pitkä matka kunnes pääsisi lämmittelemään.
Hetken taivalluksen jälkeen, saapui kaksikko juoksuhaudoille, sekä siitä korsujen läheisyyteen. Sotakoirille oltiin vilteillä sekä heinillä vuorattu leveä koppi korsun seinämään, joka toimi myös mainiona tuulensuojana.
Sokka loi toiseen pikaisen katseen, kunnes paimenkoira asettui makaamaan koppiin, aivan sen seinää vasten painautuen. Korvat hiukan luimussa, tämä puri hampaitaan yhteen lievittääkseen kylmyyden aiheuttamaa lievää hypotermiaa, joka tuntui kuitenkin pikkuhiljaa paranemaan. Juoksuhautoihin oli todella tehty mukavan oloinen paikka sotakoirille. Se oli tuulelta ja pöllyävältä lumelta suojissa, sekä hyvin eristetty heinällä. Hetken koppia tuijoteltuaan, Marsalkka seurasi kun Sokka asettui heinille ja vilteille makaamaan. Uupumus alkoi painamaan kunnolla tässä vaiheessa päälle, joten uros seurasi perässä, ja asettui makaamaan.
Marsalkka oli jättänyt koirien välille sopivan välimatkan, ettei kummallakaan heistä ollut epämiellyttävä nukkua. Vastahan he olivat tavanneet. Seefferi kääriytyi mahdollisimman pieneksi, yrittäen saada kehonsa jakamaan lämpöä joka osaan. Kun keho alkoi hiljalleen lämmetä oli ajatusten aika alkaa laukata. Mieleen tuli ajatuksia huomisesta ja siitä miten hän sopeutuisi joukkoon. Huomaisiko kukaan ylimääräistä sotakoiraa, ja jos huomaisi mitä he tekisivät?
Sokka venytteli vähäeleisesti kylmän kohmettamia etutassujaan, jonka jälkeen naaras asettui makamaan pienehkölle kerälle pitääkseen itsensä lämpimänä. Jo hyvin väsynyt Sokka sulki silmänsä nopeasti sekä kuunteli hetken korsun sisäpuolelta kantautuvaa ihmisten puhetta, joka tavallaan rauhoitti Sokkaa. Ei mennyt kauaakaan kun paimenkoira vaipui sikeään uneen, heinän korsien lämmittäessä mukavasti.
Marsalkan hiljentäessä ajatuksensa, ja keskittyessä ihmisten puheen sorinaan hän alkoi nukahtaa. Hetken lämmittelyn jälkeen alkoi olla jo sen verran lämmin, että kehtasi antaa itsensä levätä. Tuon jälkeen ei mennyt aikaakaan kun ruskeasilmäinen uros alkoi vaipua uneen, pakkasen kiriessä talviyönä. Heinät ja viltit lämmittivät tätä mukavasti, ja ihmisten puhe toi samaa tunnelmaa kuin puna-armeijan leirissä oli ollut. Toki kieli oli aivan eri, mutta se ei Marsalkkaa haitannut.
Tilanteeseen nähden Sokka nukkui levollisesti. Sodassahan sitä oltiin ja harvoin sai unenpäästä kiinni, kun jatkuvassa pelossa elettiin. Tämä oli niitä harvinaisia hetkiä, jolloin saattoi antaa mielen sekä kehon hengähtää jatkuvassa valmiudessa elon keskellä. Seefferi heräili muutaman kerran yön aikana. Siitä huolimatta se kykeni vaipumaan takaisin uneen, jokainen kerta. Tämä oli tosin yleistä, sillä uroksella oli ollut tapana heräillä yöllä rajan toisellakin puolella.
Aamun sarastaessa, raotti Sokka silmiään hieman väkinäisesti, väsynyt kun oli. Kellon ollessa siinä aamu kuuden paikkeilla, nousi Sokka ulos korsun kopista. Sitten vartioasemiin suunnaten. Marsalkka heräili nopeasti aamun saapuessa, kuin rutiinin omaisesti. Hän näki kuinka Sokka suuntasi mitä luultavimmin vartioimaan. Hänelle kun oli opetettu pysyä oman ihmisensä luona ellei toisin sanottu, joten tämä oli hiukan outoa. Uusista tavoista huolimatta, seefferi nousi seisaalleen ja suuntasi toisen sotakoiran perään. Se seurasi tuota visusti, sillä eihän tämä tuntenut juoksuhautoja ja saattaisi ihan hyvin eksyä. Uroksen silmät tutkivat juoksuhaudan reittejä ja seinämiä, pitäen kaikki ne mieleensä. Olisi tulevaisuuden kannalta hyvä muistaa kaikki.
Siinä vartioasemissa seistessään, tarkkaili Sokka suota, jonka takana kohosi metsäinen harjanne kaikkine niine vaivaismäntyineen, joihin tykistötuli ei onneksemme ollut osunut. Suon maaperään kaivettuihin ampumahautoihin sekä muutamaan poteroon, oli jäänyt kaatuneita, jotka olivat suomen puolesta taistelleet. Sokka katseli niitä hiljaa, toisia vaisusti muistellen.
Marsalkka asettautui Sokan vierelle vartioimaan. Se katseli suota joka oli karun näköinen hyökkäyksen jäljiltä. Kuolleita sotilaita oli edelleen makaamassa maassa. Oli kummallista ajatella, että hän oli ollut aiheuttamassa tätä. Aistiessaan Marsalkan läsnäolon, katsahti Sokka tähän pienesti, kunnes keskitti katseensa takaisin kovia kokeneelle taistelu tantereelle. Aurinko pilkotti suuren harjun takaa, Sokan kasvoja säteillään lämmittäen
Katsellessaan kaatuneita sotilaita, seefferi ei voinut muuta kuin ajatella entisiä ystäviään rajan toisella puolella. He olivat lähteneet eri suuntaan, eikä Marsalkka saisi varmaan koskaan selville olivatko he elossa. Hän ei ollut varma pitäisikö tämän puhua Sokalle, vai olla vain hiljaa. Sen sijaan tämä heilutteli häntäänsä vaisusti ja katseli maastoa. Koko suon peittämä alue näytti rauhalliselta, eikä eilisen taisteluista ollut tietoakaan tänä päivänä, taistelukentän ollessa nyt tyhjillään. Koskemattomalta se ei näyttänyt, maan lennellessä eilen käsikranaattien toimesta. Myös muutama rajan läheisyyteen rakennettu vartiointiasema oli ottanut kriittisesti osumaa puna-armeijan tykkien kourissa. Oli jollain tavalla rauhoittavaa olla kerrankin paikallaan, eikä koko ajan matkalla jonnekkin. Puna-armeijan mukana oli tapahtunut koko ajan jotain. Marsalkka oli itse ollut muutamassa hyökkäyksessä mukana aiemmin, ja jatkuva liikkeellä oleminen oli stressaavaa. Tällaiset hiljaiset hetket olivat ainutlaatuisia. Liikuttamatta katsettaan suosta, Marsalkka halusi kuulustella Sokalta millaisia päivät täällä olivat. Olisi vain hyödyksi tietää miten tällä puolella toimittiin, ettei erottuisi rivistä.
“Millaisia päivät täällä sinulle ovat?” Seefferi kysyi suoraan. Hän ei ollut varma halusiko Sokka edes puhua tälle, mutta kannatti silti yrittää. Uros ei tuntenut ketään muuta suomen puolelta, joten Sokka oli ainoa jolta tietoa edes saisi. Lähimaaston tarkkailuun keskittynyt Sokka havahtui vähäeleisesti, kun viereltä kuuluikin jo tutuksi tullut ääni.
Sokka katsahti Marsalkkaan, tuon kysymyksen kuullen. "Päivät ja niihin sisältyvä tekeminen riippuu täysin siitä, miten aktiivisesti vihollinen meitä tekemisillään häiritsee. Näin aamusta tarkistamme rajan lähimaaston sekä syömme sitä mitä kenttäkeittiö lottineen meille valmistaa. Päivän mittaan, joko etenemme paikasta toiseen tai jättäydymme toistaiseksi siihen, mihin olemme sillä hetkellä leiriytyneet.” Sokka kertoi, vartiotoveriinsa sitten katsahtaen. "Entä rajan toisella puolen? " Sokka kysyi neuvostoliiton puolelle samalla katsellen. Marsalkka kuunteli Sokan vastauksen tarkasti, nyökkäillen aina välillä. Päivät eivät tämän mielestä kuulostaneet liian stressaavilta. Tekemisen tahdin löi siis suurimmaksi osaksi Neuvostoliiton hyökkäykset ja suunnitelmat. Seefferin korvat nousivat enemmän pystyyn, tämän kuullessa Sokan kysymyksen. Niin..millaisia päivät olivatkaan… Marsalkan katse siirtyi kohti taivasta, tämän muistellessa normaalien päivien rytmiä. "Meitä käskettiin suurimmaksi osaksi seuraamaan omaa ihmistä. Heille annettiin ohjeet liikkua ja me seurasimme. Aamuisin jos paikka sen soi, kaikki ruokittiin ja sitten mentiin ohjeiden mukaan." Uros muisteli, laskien sitten katseensa takaisin Sokkaan.
Sokka katseli kauas rajalle, siinä samalla Marsalkan sanat kuulleen. Tuon saadessa sanottavansa päätökseen, siirsi Sokka katsettaan toiseen. Mitään sanottavaa tämä ei kuitenkaan keksinyt, joten vähän kiusallisen katsekontaktin jälkeen, käänsi paimenkoira päätään takaisin eteen, katsellakseen maita erottavaa rajaa kaikessa rauhassa. Siinä rajaa katsellessaan, mietti Sokka todennäköistä huomisaamuna koittavaa lähtöä rajan toiselle puolen. Se jännitti.
"Lähdemmekö me huomenna eteenpäin?" Marsalkka kyseli. Se halusi tietää tulevat tapahtumat, voidakseen valmistautua kaikkeen mahdolliseen. "Huomisaamuna jätämme kannaksen, sekä siirrymme todennäköisesti rajan tuolle puolen. Voit jäädä tänne, jos koet sen välttämättömäksi." Sokka kertoi vaisusti, miettien kykenikö tuo kohtaamaan entisiä liittolaisiaan nykyisinä vihollisinaan, vastaus mitä todennäköisimmin oli ei, mikä oli täysin hyväksyttävää. Ajan kanssa sekin toivon mukaan muuttuisi. Kuullessaan tuon ehdotuksen, Marsalkka ravisti päätään. Hän oli kuitenkin sotilas, ja taistelisi sillä puolella jolla oli. Uros oli muutenkin velkaa avusta jota oli saanut. "Tulen mukaa. Olen muutenkin velkaa kaikesta avusta jota minulle on suotu." Tämä vastasi nopeaa, ja varmalla äänellä. Tottakai idea siitä, että hän joutuisi laittamaan pois päiviltä tuttujaan sattui, mutta se oli tehtävä. Marsalkan puheet kuullessaan, Sokka yllätyi hiukan, muttei antanut sen näkyä hetken hiljaisuutta kauemmin. Tämä meinasi juuri vastata, kunnes kaukaa kantautuva ääni, kehotti tätä palamaan takaisin korsuille. Marsalkka ei pahemmin huomannut tuon reaktiota. Se ei edes olettanut tuon olleen yllättynyt, olettaen että hänen oletettiin näyttävän kunnioitusta kaikkea apua kohtaan jota oli saanut. Siinä samassa Sokka katsahti vierelleen, katseensa vartiotoveriinsa täten kohdistaen, "eiköhän mennä." Tämä komensi rennosti, sitten korsuille jo juosten. Marsalkka säpsähti lievästi, tuon käskiessä häntä lähtemään vartiosta. Pienen nyökkäyksen kera uros lähti seuraamaan Sokkaa reippaalla hölkällä.
Sinne päästessään, näki Sokka etäältä lähestyvät hevoskärryt, joiden kyydissä komeili lumeen peittynyt, suurehko kenttäkeitin. Korsuille Sokkaa seurattuaan, Marsalkkakin näki samat kärryt. Kenttäkeitintä katsellessaan, hän tutki myös muuta ympäristöä. Se seurasi kaikkia liikkeitä, ja tutki hevosta joka veti kärryjä. Ylväs suomenhevonen ei näyttänyt piittaavan kelistä.
Nälkäisten ihmis sotilaiden käydessä kenttäkeittimen eteen jonoksi saakka, astui Sokka hiukan sivummalle ihmispaljoudesta, samalla tilaa ympärilleen tehden. Marsalkka alkoi seurata ihmisiä, ja heidän liikkeitään. Seefferiä kummastutti järjestys, jossa kaikki söivät. Sille oli normaalisti tarjottu ruoka samaan aikaan, kuin omistajakin oli saanut omansa.
Lottien jakaessa perinteistä juureskeittoaan sotilaiden pakkeihin, odotti Sokka maltillisesti omaa vuoroaan, joka koittaisi hetkeä myöhemmin. Sotakoirat söivät sen mikä yli jäi, joka kelpasi Sokalle mainiosti. Oli sitä niukemminkin sodan alkuvaiheilla syöty. Sokan vieressä istuessaan, uros vilkaisia tuota. "Syömmekö me heidän jälkeensä?" Tämä kysyi, kallistaen päätään. Mitä he oikein söisivät? Ainoa vaihtoehto näytti olevan keitto, jota sotilaatkin söivät. Tämä oli uutta Marsalkalle. Mutta hän oli valmis noudattamaan kaikkia sääntöjä. Siinä istuskellessaan sekä omaa vuoroaan odotellessaan, kuuli Sokka viereltään kysymyksen."Emme aivan. Odotamme, että ruoka on jaettu, minkä jälkeen alamme syömään ihmisten kanssa lähes samanaikaisesti. He saavat ruokansa ensin, mutta syöminen tapahtuu kaikkien kesken samaan aikaan. " Sokka selitti rennosti, samalla katsellen kuinka jono edessä lyheni. Marsalkka kuunteli Sokkaa tarkkaan, nyökäten ymmärrettyään. Säännöt ja tavat olivat tähän mennessä tuntuneet reiluilta.
Hetken kuluttua Lotat annostelivat loput keitosta sotakoirille, metallisiin astioihin.
Sokan saadessa oman osuutensa jalkojensa juureen, ryhtyi belgianpaimenkoira syömään lämmintä keittoa omasta kupistaan. Seefferi kuuli metallisen kauhan kilahtelevan kenttäkeittimeen. Sen katse säpsähti takaisin lottaan joka jakeli ruokaa. Ilmeisesti oli sotakoirien vuoro syödä. Saksanpaimenkoiran eteen asetettiin metallinen kulho soppaa. Sillä samalla Marsalkka laski päätään alas, ja alkoi syödä. Ruoka oli sen mielestä ihan hyvää, ja sitä oli riittävästi.
Siinä syödessään, kuunteli Sokka ympäriltään kantautuvaa ilomielistä rupattelua sekä astioiden kajahtelua niiden osuessa toisiinsa hevoskärryjen perällä. Marsalkan korvat kääntyilivät ympäriinsä, tämän kuunnellessa sotilaiden puhetta. Ei tätä varsinaisesti kiinnostanut puheenaiheet, mutta siitä oli mukava pysyä ajantasalla.
Syötyään Sokka katsahti lottiin, jotka keräsivät jo syöneiden aterimia sekä astioita. Sokan oli määrä palata takaisin vartioon, joten tämä valmistautui lähtemään heti Marsalkan syötyä loppuun.
Marsalkan saadessa syötyä, katsahti Sokka vartioasemien suuntiin, sinne pikkuhiljaa jo astellen. Seefferi nosti päänsä kupilta, nuollen huuliaan. Hän huomasi Sokan suuntaavan takaisin paikkaan, jossa he olivat aijemmin olleet vartiossa. Olisi ilmeisesti aika mennä takaisin. Uros käveli rauhallisesti belgianpaimenkoiran viereen, ottaen hitaasti askelia kohti vartio paikkaa. Matka kuitenkin loppui lyhyeen, Sokan kuullessa rajan suunnilta ylimääräistä melua. Belgianpaimenkoira havaitsi jo kaukaakin tuttua tutummiksi tulleet vihollisjoukot. He eivät kerinneet kävellä kovinkaan pitkälle, kun Marsalkkakin pysähtyi kuullessaan samaa melua. Oliko puna-armaija tekemässä uuden hyökkäyksen? Tämä mietti nopeaa, kunnes alkoikin jo kuulla vanhoja ystäviään. Sokan katseen kiinnittyessä Suoraan eteenpäin rajan suunnille, ei tämä havainnut kaukaa lännestä lähestyvää vihollisjoukkiota. Vasta kuullessaan joukkion pitämän melskeen, kääntyi toinen vihollisen puoleen, niiden seistessä nyt 190 m päässä.
Sokka oli luullut, ettei vihollinen lähipäivinä olisi enää toista konfliktia aloittanut. Nyt kuitenkin tilanne vaikutti vahvasti toiselta, vihollisen joukkojen seistessä lähellä maiden välistä rajaa. Marsalkan korvat olivat jähmettyneet, osoittaen suoraan eteenpäin. Rajan takaa alkoi ilmaantua puna-armeijan sotilaita, ja ne lähenivät koko ajan, pitäen meteliä.
Eivät he kovinkaan pitkään saaneet rauhaa, mutta Marsalkka arveli tämän olleenkin Neuvostoliiton tarkoitus. Kyllä Suomi väsyisi, jos tarpeeksi monta kertaa putkeen väsyttäisi.
Sokka katsahti äkisti vartiotoveriinsa, Marsalkkaan, kuin kysyen, miten tässä tilanteessa tulisi toimia. Vihollinen mitä ilmeisemmin yritti saartaa suomenpuoleista joukkiota apunaan mottitaktiikkaa käyttäen. Seefferi säpsähti takaisin maan päälle ajatuksistaan, tajutessaan Sokan katsahtaneen tätä. Sanoja he eivät vaihdelleet, mutta selkeää oli se että kumpikaan ei tiennyt miten toimia. Tilanteesta haastavamman teki se, etteivät ihmiset olleet valmiudessa taistelemaan. Kuten Sokkakin, olivat he kai luulleet, ettei tänään tarvitsisi joutua konfliktiin itänaapurin kanssa. Toisin näytti kuitenkin käyvän. Pakkohan naapurin hyökkäykseen oli jotenkin vastata, mutta kukaan ei oikein ollut valmiina. Eihän kukaan ollut osannut odottaa toista hyökkäystä, melkein heti perään!
Vihollisen vyöryessä hiljalleen kohti sekä sen ylittäessä rajan osittain, ryntäsi sodassa toistaiseksi lähes kokematon Sokka vähän turhankin päättäväisesti kohti edessä häämöttävää vihollisjoukkiota. Marsalkka oli avaamassa suutaan, kysyäkseen Sokalta jotain. Hänet kuitenkin keskeytti vain ilman puuska, joka Sokasta oli jäänyt jälkeensä. Minne tuo aikoi?! Tilanne tuntui olevan selvä kuolema Sokalle, eikä Marsalkka tahtonut juosta samaan ansaan. Uros pyöri hetken ympäriinsä stressaantuneena, miettien kannattaisiko hänen lähteä perään. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Ainoa vaihtoehto näytti olevan vain mennä mukana.
Hiukan jäljessä mutta hengessä mukana, Marsalkka hyppäsi Sokan taakse jättämien jälkien perään, ja yritti ennättää tuota kiinni.
1 note
·
View note
Text
𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟏
"Nyt luminen tuuli pieksää aukealle."
Joulukuu, 1939
Ruskea valkoinen paimenkoira käveli lumen peitossa olevaa polkua pitkin. Hänen vierellään kulki kävellen pitkätakkinen mies. Omistajan edessä kulki muita aseilla varustettuja ihmisiä jotka kantoivat muitakin tavaroita mukanaan. Kukaan ei oikein puhunut mitään, mutta seefferi osasi olettaa mihin he olivat menossa.
Joulukuinen pakkaspäivä ei näyttänyt lauhtumisen merkkejä. Pilvetön taivas enteili kovia pakkasia ja yöksi kirkasta tähtitaivasta. Pakkanen tuntui kiristyneen sitten hämärän aamun, kellon lyödessä nyt 16.26. Ulkona vallitsi kirpeä pakkanen, joka nipisteli saksanpaimenkoiran nenää. Tassut upposivat jokaisella askeleella syvään lumeen, ja joukkio liikkui ärsyttävän hitaasti. Edestä päin puhaltava tuuli lennätti lunta kasvoille, joka sitten sulasi vedeksi, ja jäätyi turkkiin kiinni. Häntä ei oltu varustettu tämän kaltaisia säitä varten, ja valjaat jotka tämän päällä olivat, tuntuivat olevan aivan jäässä.
Kuusien oksat olivat lumikerrosten peitossa, joka sai ne taipumaan kohti maata. Paimenkoiran omistajan pitkä ruskea takki heilahteli tuulen mukana silloin tällöin. Jäässä oleva lumi narisi miehen kenkien alla, ja pisteli seefferin anturoita lievästi
Matkalle lähdettäessä joukko oli jaettu ryhmiin, jotka olivat menneet eri suuntiin. Paimenkoiran muutama tuttu oli erotettu tästä ja juuri hänen ryhmänsä mukana ei ollut ketään tuttuja. Se auttoi hyökätessä, sillä hänen ei tarvinnut huolehtia tovereidensa hyvinvoinnista.
Toisaalla lähes kylmän kohmettama belgianpaimenkoira asteli levottomana poikki juoksuhautojen, aina komentokorsulle saakka. Lähtö kannakselta koittaisi mitä pikimmiten kohti itärajaa, jossa vihollisjoukot jo väijyivät. Sodassa ensikertalaisen paimenkoiran silmissä, tilanne näytti kriittiseltä puna-armeijan vyöryessä kohti vartioimatonta rajaa sekä panssarintorjunta välineistön käydessä vähiin. Onneksi suomalaisten kehittämä mottitaktiikka tuotti tulosta, jolloin neuvostosotilaat saatiin jossain määrin pidettyä ruodussa sekä etäämmällä sisämaasta.
Siinä lähtöä odotellessaan, päätti paimenkoira käväistä perinteisellä vartio kierroksellaan. Korsun lähimaastossa käppäilleessään, kuuli nuori sotilas äänen, joka sai kokeneenkin sotilaan jämähtämään niille sijoilleen. Emma - pikakiväärin kammottava pauke kuului kaukaa, kenties rajalta.
Rajan toisella puolella vaeltanut paimenkoira huomasi osastonsa kävelyvauhdin kiihtyneen. He alkoivat ilmeisesti olla lähellä rajaa, ja hyökkäykseen ei olisi enää pitkä aika. Uroksen keho tärisi lievästi, osalti pelosta ja osalti kylmän ilman takia. Häntä jännitti vastus joka oli rajan toisella puolella, vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli ollut hyökkäyksessä mukana.
Joukko alkoi asettua jonkinlaiseen asetelmaan, mutta uros tiesi että hänen ainoa tehtävänsä nyt oli seurata omistajaa. Kun mies liikkui asemilleen, ruskeaturkkinen saksanpaimenkoira seurasi aivan tuon vieressä. Seefferi meni maate omistajan viereen, kuullen yhtäkkiä läheltä laukaisuja. Se sai koiran hätkähtämään, mutta tämä pysyi silti visusti maassa kiinni. Ilman komentoa hän ei liikkuisi senttiäkään.
Omistaja viritteli asettaan tämän vieressä, tai niin ainakin saksanpaimen oletti. Hän ei nimittäin edes kääntänyt päätään katsoakseen. Edessä päin melko kaukana häämöttävä suomalaisten juoksuhauta kiinnosti häntä enemmän. Siellä heidän vihollisensa oli piilossa.
Sotakoiran kuullessa ihan tämän vierestä aseen laukeavan, hän alkoi todella tuntea pelkoa. Koko Neuvostoliiton joukko oli huonosti varustautunut huonoon ilmaan, ja Suomi vastaili jo hyökkäyksiin.
Osasto alkoi liikkua eteenpäin, ammuskellen yllättävän kovalla tahdilla. “Mene, mene!” Seefferin vierestä kuului omistajan huuto venäjäksi. Tämä antoi viimeisen katsahduksen omistajaansa kohti, ennen kuin lähti toteuttamaan tehtäväänsä.
Pakkasen nipistellessä saksanpaimenkoiran turkin läpi, uros etsi katseellaan lähellä olevia suomalaisia sotakoiria. Ollessaan suomessa nuorempana, hän oli oppinut tunnistamaan hyvin omansa ja vihollisen. Tällä hetkellä tehtävä oli vaikeampi, sillä kylmä ilma ja tuuli häiritsivät tätä.
Pian juoksuhaudan suunnasta ilmaantui toinen sotakoira. Seefferi lähti kiertämään pidemmältä, ja ajatteli yllättävän tuon sivulta. Olisi turvallisempaa yrittää yllättää vihollinen, kuin juosta suoraan päälle.
Kaulapannan puristaessa kaulaa kylmässä ilmassa, paimenkoira lähti juoksemaan vasemmalle, kaartaen sitten kohti vierasta koiraa. Hän kuuli taustalla muutaman sotakoiran haukunnat, jotka olivat hyökänneet kohti vihollista samaan aikaan. Kurtistaen kulmiaan, seefferi toivotti mielessään onnea tovereilleen.
Suomen sotilaiden edessä oli suo, että vihollisjoukot. Suon takana kohosi metsäinen harjanne. Suolla kasvoi vaivaismäntyjä, joiden takaa yksi suomen sotakoirista yritti nähdä vastakkaiseen metsänreunaan. Rajan takaa kuului lähtölaukauksia sekä jyrähdyksiä. Belgianpaimen painautui vasten ampumahautaa väistääkseen vihollisen luodit, mitkä syöksyivät tätä kohden sekä vilisivät vierestä. Kello läheni viittä.
Vihollisen tulitus yltyi sekä tykkien jyske voimistui. Vihollisen tulen yltyessä, nousi paimenkoira äkisti ylös sitten rajaa kohden juosten. Ilme oli päättäväinen, että peloton. Tämä luotti ketteryyteensä luotien väistelyn suhteen, joten eteneminen kävi yllättävän ripeästi.
Neuvostoliiton sotakoira havaitsi toisen koiran lähtevän hyökkäykseen. Se luimisti korviaan ja toivoi vielä onnea omistajalleen. Olivat he ennenkin selvinneet, ja selviäisivät myös nyt. Hyökkäyksen jälkeen he tapaisivat taas lähimmällä leirillä, kuten aina ennenkin.
Paimenkoira läheni suomalaista sotakoiraa, ja tarpeeksi lähellä ollessaan hyppäsi sen niskaan. Hyökkäyksen iskun voiman takia, koira kaatui kyljelleen maahan päästäen rääkäisyn suustaan. Koira alkoi rimpuilla ja murista tälle, tämän yrittäessä kaataa koiraa uudelleen. Suomalainen sotakoira sai otteen uroksen kaulasta ja repäisi tämän kylmää maata vasten. Aseiden laukaukset ja kranaattien räjähtelyt näiden ympärillä pelottivat Neuvostoliiton sotakoiraa, mutta tällä hetkellä saksanpaimenkoiran ainoa tehtävä oli saada sen päällä oleva vieras koira pois päiviltä.
Seefferi loksutteli leukojaan yhteen, yrittäen potkia koiraa irti kaulastaan. Hetken rimpuilun jälkeen uros onnistui saamaan heikon otteen toisen sotakoiran kaulasta, ja pääsi kuin pääsikin vapaaksi sen alta. Päästyään pois seefferi otti muutaman askeleen taakse, näytellen hampaitaan. Paimenkoira murisi aggressiivisesti, tutkiessaan katseellaan vierasta koiraa. Se oli ollut yllättävän vahva vastus tälle, joten tämä joutui miettimään seuraavaa siirtoaan tarkkaan.
Uros otti muutaman askeleen sivulle, kiertäen hiljaista vauhtia belgianpaimenkoiraa, katseen koskaan jättämättä tuota. Seefferi katsoi tuota tuimasti, puhdas viha loimuten sen silmissä. Kylmän pakkastuulen iskiessä saksanpaimenkoiran turkkiin, tämä otti muutaman vauhdikkaan askeleen ja hyppäsi hampaat ojossa kohti suomalaista sotakoiraa. Uros ei ollut lähelläkään luovuttamista vielä.
Taustalla kuuluvat laukauset katosivat välillä vain pieneksi taustameteliksi, kun uros yritti parhaansa mukaan voittaa tämän ottelun.
Savuinen, autereinen ilma oli täynnä jyrinää. Alituinen tykistötuli ja lentopommitukset pitivät maankuoren jatkuvan tärinän alaisena. Kaikilta ilmansuunnilta kuului lentopommitusten yhtämittainen jyske. Neuvostoliiton tankit vyöryivät kohti Mannerheim - linjaa, jossa suomen jalkaväki torjui murtoyrityksen polttopullojen sekä kasapanosten turvin.
Suomalainen sotakoira ennätti juuri väistää tuon puna-armeijan sotilaan iskun, kunnes tätä kohden heitetty käsikranaatti sekä sitä seurannut ilmanpaine puski nuorukaisen nurin niskoin kolkolle, roudan sekä sitä peittävän lumikerroksen tasolle. Belgianpaimenkoiran alitajunta heittelehti unen sekä tajuttomuuden rajamailla. Tämän selkään oli ilmestynyt ilkeännäköinen, rosoreunainen avohaava.
Neuvostoliiton sotakoiran seisahduttua taas kunnolla seisaalleen, hän oli valmiina hyökkäämään uudelleen. Tämän kuitenkin esti koirien väliin lennähtänyt käsikranaatti. Uroksella ei ollut aikaa lähteä juoksemaan sitä enää karkuun, sillä se kerkesi räjähtää. Ilmanpaine heitti seefferin sivuun, pidemmälle toisesta sotakoirista. Uros lennähti kyljelleen, liukuen pienen matkan lumessa. Seefferi jäi makaamaan maahan, tuntien kipua jossain rintakehänsä alueella. Purren hampaitaan yheen, uros avasi silmänsä varovasti.
Tulitus tuntui hiljenevän lievästi. Minuutti minuutilta, jotka tuntuivat ikuisuudelta, maan jytinä alkoi heikentyä. Saksanpaimenkoira tahtoi kovasti nousta ylös ja palata takaisin oman joukkonsa luokse. Tämä oli kuitenkin vain toive, sillä se ei juuri nyt kyennyt nousemaan. Sotakoiran korvat liikkuivat hitaasti, tämän kuullessa satunnaisia huutoja sieltä täältä. Sen mielessä kävi kuva siitä, että sen omistaja huutelisi sitä jossain. Olisi noustava pian.
Puna-armeijan läpimurto yritys oltiin pysäytetty. Neuvostoliiton joukot olivat joutuneet toistaiseksi perääntymään menetettyään liikaa miehiä sekä tykkejä suomalaisten kasapanoksille. Se oli yllättävä torjuntavoitto kaikkine sotasaalineen välillä niin toivottomalta tuntuvassa sodassa.
Rintamalla ei juuri tunteiltu, ja silti jokainen suomalaisen sotakoiran rinnalla taistellut järkyttyi hänen haavoittumisestaan. Tämä belgianpaimen oli se, joka seisoi taistelu toisensa jälkeen pystyssä kuin karjalan mänty, se johon luotettiin. Nytkin sotakoira tähysti metsänlaitaa sekä rajan taa kaikkoavaa puna-armeijaa. Nuori sotilas hengitti tiheästi, raahaten itsensä lähimpään poteroon, jonne jäikin sitten lepäämään. Työ oli tehty.
Saksanpaimenkoira nousi kohmeisena heikosti seisaalleen. Ravistelematta turkkiaan se lähti kävelemään kohti rajaa. Seefferin päämäärä oli palata siihen paikkaan johon omistaja oli jäänyt, tämän lähdettyä. Matka tuntui ikuisuudelta mutta päästyään paikalle, siellä ei ollut enää ketään. Neuvostoliiton sotakoira luimisti korviaan ja katseli ympärilleen. Lumessa oli vain painauma, jossa ihminen oli istunut hetken. Melko lähellä paikkaa oli yksi kaatunut sotilas. Hieman hädissään seefferi laahusti sotilaan luokse, ja haisteli tuota. Poisnukkuneen ihmisen haju täsmäsi hänen omistajaansa täydellisesti. Purren hampaitaan yhteen, seefferi kävi maate edesmenneen toverinsa päälle. Ympärillä ei ollut enää ketään. Hänet oli jätetty yksinään rajan lähelle. Paimenkoira halusi lähteä etsimään muita, mutta se ei jaksanut. Sen rinnassa oli vuolaasti verta vuotava keskikokoinen haava, ja muita pieniä naarmuja muualla sen kehossa. Liikkuminen sattui liikaa.
Toisaalla hetken siinä lepäiltyään sekä poteron käydessä kylmemmäksi, ehti suomalainen sotakoira jo ajatella tulevaa, jos sellainen tälle suinkaan suotaisiin. Myös monet muut ajatukset pyörivät heikkenevän sotilaan sekalaisessa mielessä. Sotakoira mietti sotien järkevyyttä sekä sitä miten montaa lakia ne saattoivatkaan rikkoa. Tosin, sodan aikana lait vaikenivat, joten väliäkö sillä.
Ajatus sodan loppumisesta oli kaukainen, mutta silti jokapäiväinen varmasti jokaisen sodan nähneen sotilaan kohdalla. Hänkään ei ollut poikkeus, vaikka ensi kertaa sodassa oltiin, oli ensimmäinen torjuntavoitto jo takana. Seuraavaksi käyntiin pääsisi vastahyökkäys Neuvostoliitto asemia kohden Marskilta saadun käskyn mukaisesti. Siinä kohtaa suomalaisten etuna ollut maastontuntemus menettäisi merkityksensä, kun siirryttäisiin rajan toiselle puolen.
Neuvostoliiton sotakoiran päälle satanut lumi sulasi, ja sitten jäätyi turkkiin kiinni. Se tuntui epämukavalta, mutta uros ei tahtonut lähteä minnekään. Se tiesi että muut ihmiset olivat jo kaukana, eivätkä tulisi hakemaan tätä. Ainoa lämpöä antava oli paksuhko neuvostoliiton merkeillä varustettu valjas. Toki sekin alkoi olla jo jäässä. Seefferin suusta pääsi silloin tällöin vingahduksia. Tuulen mukana lentävä lumi oli alkanut peittää sen alla olevaa ihmistä. Paikalleen jääminen olisi toisaalta vain varma kuolema. Hän ei ollut tullut tänne luovuttaakseen, eikä aikonut kuolla näin. Sotakoira nousi heiveröisesti seisaalleen, ja yritti ravistella turkkiaan. Se sattui, mutta ei lannistanut paimenkoiraa. Tällä ei ollut hajuakaan minne sen pitäisi mennä. Puna-armeija oli varmasti jo kaukana, ja valjaissa olevasta lipusta tämän tunnistaisi heti.
Uroksen katse kulki edestakaisin. Maan pinta oli hajonnut, ja lumen alla ollutta maata oli lennellyt sinne sun tänne. Näkymä oli karu. Ravistellen vielä turkkiaan, seefferi lähti kulkemaan eteenpäin. Sen katse oli sumentunut lievästi, mutta se ei estänyt tätä yrittämästä selvitä hengissä.
Suomalainen sotakoira oli jo aikeissa kääntyä ja palata takaisin rajan toiselle puolen, kannakselle, kunnes tarkkasilmäinen alikersantti erotti etäämpänä neuvostoliiton puolelle pyrkivän kulkijan. Naaras tarkkaili joukoistaan eksynyttä sotilasta pitkään luullen tätä neuvostoliittolaiseksi sotilaskarkuriksi, joka pyrki nyt takaisin puna-armeijan riveihin. Belgianpaimen harkitsi pitkään, kannattaisiko tuo yksinäinen kulkija värvätä Suomen joukkoihin Suomea puolustamaan. Saattoihan tuo olosuhteista huolimatta olla potentiaalinen hyöty karjalan joukoille joihin hänkin kuului. 'Sota ei yhtä miestä kaipaa' , oli naaras kuullut erään puna-armeijan vänrikin todenneen. Tuskin siis tätäkään sotilasta puna-armeijan riveissä enää nähtäisiin. Niinpä paimenkoira kiirehtikin tuon tuntemattoman neuvostossotilaan perään mitä pikimmiten.
Tuulen suunnan takia, Neuvostoliiton soturi ei kyennyt haistamaan sitä kohden lähtenyttä sotakoiraa. Se jatkoi matkaansa hiljalleen eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun paikan jossa yöpyä. Aamulla se voisi sitten miettiä mitä tekisi. Se jätti taakseen vanaa verta, joka sekoittui lumeen. Tuulen puhaltaessa, uros kääntyili edestakaisin. Se oli epävarma suunnastaan ja kylmissään. Itsevarmuus ja katkeruus ihmisiä kohtaan oli ainoa asia joka piti sitä pystyssä. Nyt kun tarkemmin ajatteli, ehkä se ei halunnutkaan palata takaisin. Puna-armeija oli jättänyt tämän jo yksin, eikä tämä sinne ainakaan palata tahtoisi. Ajatuksesta johtaneen vihan takia, seefferi kääntyi ympäri uudelleen.
Ympäri käännyttyään uros havaitsi toisen sotakoiran juoksevan häntä kohti. Mahtavaa, nyt hän ainakin pääsisi pois päiviltään. Saksanpaimen otti tukevamman asennon, ja yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta. Ehkä se pelottelisi vieraan pois, eikä tämä loukkaantuisi enempää.
Suomen sotakoiran ollessa kohteestaan vain noin 20 m päässä, päätti se pysähtyä säilyttääkseen etäisyytensä jo ennestään osumaa ottaneeseen sotilaskarkuriin. Tuon kääntyessä takaisin tulosuunnalleen, joutui vihollinen kasvotusten kaltaisensa sotakoiran kanssa.
"Kotiinko meinasit?" Belgianpaimen kysyi väkinäisen, kylmän hymyn saattelemana, itänaapuriin sanoillaan viitaten. Paimenkoira tarkkaili toista kaukaa, tuon jokaista liikettä sekä elettä herkeämättä seuraten sekä toisen vastausta odottaen. Kaksikon välille syttyi hetkellinen hiljaisuus, kunnes toinen avasi suutaan, kuin kysymykseen vastatakseen.
Väsynyt saksanpaimen tarkkaili toista sotakoiraa. Se oli pysähtynyt mukavan matkan päähän, eikä se vaikuttanut liian uhkaavalta. Tästä huolimatta oli oltava varuillaan. Tämä saattaisi olla vain halpa temppu, jolla toinen sotakoira yritti harhauttaa jo valmiiksi loukkaantunutta urosta.
“Kotiinko meinasit?” Oli kuulunut vieraan koiran suunnasta. Seefferi oli kuunnellut tuon kysymyksen, mutta ei osannut vastata siihe. Niin..oliko hän menossa kotiinsa? Minne hän oli menossa, jos ei kotiin? Paimenkoiran katse harhaili lievästi. Se tiesi että edessä seisoi vihollinen, jonka kaiken koulutuksen jälkeen hän oli ymmärtänyt olevan kohde joka täytyi ottaa pois päiviltä. Toisaalta hänellä ei ollut enää mitään hävittävää. Saksanpaimenkoira avasi suunsa vastatakseen, takerrellen aluksi. “He jättivät minut.” Hän sanoi vihaisena, ääni täynnä myrkkyä. Nyt vasta hän oli alkanut ymmärtämään kunnolla kuinka likaisen tempun sen ‘ystävät’ olivat sille tehneet.
Entisen neuvostosotilaan vastaus ei hätkähdyttänyt belgianpaimenta. Toisen ilme ei värähtänytkään, tämän katsellessa selvästi varuillaan olevaa saksanpaimenta. "Tyypillistä heiltä " Suomalainen sotakoira tuhahti lähinnä puna-armeijaa halveksuen. Eivät he kaverista välittäneet, tai näin hän kaiken näkemänsä pohjalta oletti.
Toista katsellessaan, havaitsi sotakoira tuon varautuneet eleet.
"Minne meinasit tästä jatkaa? " Belgianpaimen kysyi eleettömästi heti perään, katsellen aina väliajoin tuon ohi vähän matkan päässä häämöttävää neuvostoliiton rajaa. Saksanpaimenkoira hengitti tiheästi. Rinnassa oleva haava rasitti sitä. Siitä huolimatta uroksen katse pysyi suomalaisessa sotakoirassa. Sen kommentit siitä kuinka hylkääminen olisi tyypillistä ärsytti paimenkoiraa. Omistaja oli ollut hänelle mukava, ja pitänyt huolen koulutuksesta sekä siitä että tällä oli aina ruokaa. Nyt häntä ei enää ollut, ja ilman omaa omistajaa oli turha palata. “Eivät he tahallaan.” Seefferi vastasi, tietämättä sanoiko tuon tosissaan vai uskotteliko vain itselleen. Puhuminen asiasta kuitenkin sattui. Seefferi tiesi lähellä olevan sen polun jota kautta he olivat tänne tulleetkin, mutta jos hän sinne lähtisi ei olisi varmaa olisiko hän elossa enää huomenna. Pakoon oli siis turha lähteä.
“Minne meinasit tästä jatkaa?” Oli seuraava kysymys jota seefferille esitettiin. Se oli jälleen kysymys jolle ei ollut vastausta. “En tiedä.” Oli vastaus jonka tämä antoi. Se oli lyhyt mutta aivan totta. Tämän jännittynyt keho alkoi rentoutua, ja antaa periksi kylmälle. Paimenkoira laski katseensa alemmaksi, ja istahti alas. Valjaiden edessä näkyi neuvostoliiton punertava lippu, ja kaulassa punainen panta, jonka metallilaattaan oli kaiverrettu koiran nimi, ‘Marsalkka’.
Belgianpaimenkoira tajusi turhan myöhään, miten tämän puheet saattoivat loukata toista. Niinpä paimenkoira hiljeni hetkeksi sekä istahti aloilleen. Kuullessaan tuon jälkimmäiset sanat, tunsi tämä lievän omatunnon pistoksen sisimmissään, "aivan, anteeksi...." Paimenkoira pahoitteli aiempia sanojaan. Tätä hiukan hävetti pyydellä anteeksi entiseltä viholliselta, joka oli vielä jokin aika sitten ollut aikeissa tappaa tämän. Marsalkka oli lievästi ihmeissään, siitä että vihollinen pyysi tältä anteeksi sanojaan. Toisaalta hän arvosti sitä että sotakoira kykeni näkemään virheensä, ja vielä pahoittelemaan, oli toinen sitten vihollinen tai ei. “Ei se mitään. En usko että teille on kamalasti opetettu miten rajan toisella puolella kohdellaan tovereita.” Marsalkka vastasi, nostaen katsettaan ylemmäksi. Tottahan se oli. Ei heille varmaan oltu kerrottu millaista puna-armeijassa oli, kun ei oltu hänellekkään pahemmin kerrottu Suomen armeijasta mitään. Pahaa heistä kyllä puhuttiin, mutta ei muuta.
Kuullessaan sotilaan sanat, nyökkäsi belgianpaimen pienesti. Oikeassahan tuo oli, ei näille kerrottu miten rajan toisella puolen tovereita kohdeltiin. Paimenkoira olikin perustanut näkemyksensä kokemustensa pohjalle.
Kuullessaan, ettei tuolla ollut paikkaa minne mennä, kohotti belgianpaimen päätään hiukan ylemmäs nyt tätä suoraan silmiin katsellen. "Tuonne puolen rajaa sinun ei kannata palata, olet vain vaarassa siellä. " Paimenkoira totesi vaisusti. Marsalkka katseli toista koiraa takaisin silmiin. Sen alitajunta huusi sitä pyytämään yösijaa, mutta tämä ei kehdannut alkaa anelemaan entiseltä vihollistaan apuja. Vastahan tämä oli yrittänyt tappaa hänet. “En niin ajatellutkaan tehdä. Kuhan yritin päästä kylmää pakoon.” Marsalkka totesi, yrittäen tällä tavalla tuoda sitä esille, ettei hänellä ollut yösijaa ja etsi sellaista.
Kuullessaan tuon vastauksen, osasi suomalainen sotakoira tulkita mitä tuo sanomallaan tarkoitti. Eihän tuolla ollut paikkaa jonne mennä, sekä tuo tuskin selviäisi yöstä ilman yösijaa. Belgianpaimen käänsi katsettaan hiukan sivuun, nähdäkseen sivusilmällään kaukana takana häämöttävät korsut sekä suomen rajan. Marsalkka katseli hiljaa toista sotakoiraa, tuon katsellessa ympärille. Ehkä se oli tajunnut tämän vihjauksen, ja aikoi ehdottaa tälle paikkaa missä tämä voisi yöpyä. Ainakin se oli ollut samaa mieltä siitä että, rajan toiselle puolelle ei enää ollut asiaa.
Paimenkoira harkitsi hartaasti sekä pitkään, kunnes tämä katsahti hitaasti toiseen kooten samalla ryhtiään, sotilaita kun oltiin. "Kannaksella voisi löytyä jokusen majapaikka sinullekin,...." Tämä sanoi hiukan katsettaan maahan laskien. Naaras mietti, oliko liian suorapuheinen sanojensa suhteen. Äskeinen kuulosti tämän korvaan ehkä liiankin kutsuvalta, vaikka tarkoitus oli ainoastaan antaa tälle yksi vaihtoehto lisää.
Ruskeasilmäinen saksanpaimenkoira kallisti päätään kuullessaan tuon ehdotuksen. Häntä huvitti se kuinka kutsuvalta ehdotus oli kuulostanut. Siitä huolimatta hänen oli pysyttävänä totisena. Tässä tilanteessa ei ollut aikaa vitseille. “Jos se vain suinkin käy...tulisin mukaanne.” Tämä sanoi hiljaa, vähän takerrellen. Olihan se hankalaa jättää kaikki johon oli aikaisemmin uskonut. Toisaalta enää ei ollut mitään mihin palata, ei omistajaa, eikä paikkaa. Marsalkka paransi ryhtiään parhaansa mukaan. “Kiitos jo valmiiksi.” Tämä lisäsi hiljemmalla äänensävyllä.
Kuullessaan toisen sotakoiran sanat, nyökkäsi belgianpaimen vaisusti sitten tuon valjaisiin katseensa jättäen. Niiden etuosassa komeileva punertava lippu voisi koitua ongelmaksi suomen puolelle mentäessä. "Nuo valjaat pitäisi jättää tänne, en suosittele niiden käyttöä suomen mailla." Paimenkoira sanahti vakavana, hiukan taakseen siinä samassa vilkaisten
Ilta alkoi tehdä jo tuloaan, eikä näin talviaikana kuluisi kauaakaan kun olisi jo säkkipimeää. Myös pakkanen kiristyi yötä kohden mentäessä, jolloin naaras huomasi miten tämän hengitys muuttui hiljalleen höyryksi ilmassa.
Marsalkka oli täysin unohtanut lipun joka näkyi selkeästi etuosasta. “Ahh..totta puhut..” Se totesi, ja nousi seisomaan. Ainoa ongelma oli vain se että, valjaat olivat kiinni kiinnitys klipsillä. Rinnassa oleva haava ei antanut niin paljoa periksi että Marsalkka olisi voinut rimpuilla tiensä vapauteen. Uros yritti aluksi saada valjaita liikkeelle, mutta siitä ei oikein tullut mitään. “Anteeksi..Saatko klipsissä olevan narun poikki?” Tämä kysyi, vähä häpeissään siitä että joutui kyselemään apua uudelleen. Aikaisemmin niin itsevarma koira oli nyt kuin polvillaan pyytämässä apua, ja vielä heiltä joita vastaan oli vasta taistellut. Toisaalta, nyt ei ollut aikaa alkaa olemaan lapsellinen. Olisi parempi kysyä apua nyt, kun sitten ihan pimeässä ja kylmässä. Hän maksaisi kaiken avun takaisin, mitä nyt saisi.
Belgianpaimenkoiran katse kiinnittyi tuon valjaisiin, sekä klipsuihin jotka pitivät valjaita paikoillaan. Ei mennyt kauaakaan, kun tämä kuuli toisen kysymyksen, jolloin paimenkoira epäröi hetken. "Voin yrittää." Tämä sanahti sitten, hiukan jännittyneesti tuon luo kävellen. Tuon vierelle saapuessaan lähti sotakoira varovaisesti avaamaan klipsuja hampaidensa avuin. Se oli haastavaa, mutta ensimmäisen klipsun avauduttua sai tämä pian auki toisenkin. Klipsut auki saatuaan, auttoi tämä vielä valjaat pois toisen päältä, jättäen ne sitten lumiselle maalle. Pian paimenkoira astelikin jo takaisin parin metrin päähän, tätä neutraalisti katsoen. "Eiköhän mennä, alkaa tulla kylmä." Sotakoira sanahti ääni hiukan loppua kohden kylmentyen.
Pakkanen sai belgianpaimenen tärisemään pienesti, tämän lähtiessä taivaltamaan takaisinpäin. Suomen puolelle ei olisi pitkä matka, mutta kylmyys kävi pikkuhiljaa jo hyvinkin tuskalliseksi.
Marsalkka oli kiitollinen tuon avusta. Klipsut lähtivät aukenemaan hiljalleen, ja pian valjaat olivatkin jo irrallaan maassa. Melkein samalla sekunnilla, uros tunsi kylmän ilman iskevän niillekin alueille joita valjaat olivat lämmittäneet. Seefferi antoi viimeisen katsahduksen valjaita kohden, ja vilkaisi suntaa jossa tämän omistaja makasi. Toivottaessaan mielessään hyvää matkaa ihmiselle, ruskeasilmäinen paimenkoira kääntyi suomalaisen sotakoiran puoleen.
Uros lähti seuraamaan toista hiljaa, yrittäen pitää viimeiset lämmöt kehossaan. Rinnassa ollut haava oli kerinnyt jäätyä, eikä vuotanut enää. Muutamalla pitkällä askeleella Marsalkka sai toisen sotakoiran kiinni, nyt he kävelisivät vierekkäin. “Marsalkka.” Tämä sanoi nimensä ääneen, esitelläkseen itsensä. Tästä huolimatta seefferin katse tai pää ei kääntynyt kohti toista koiraa. Se oli keskittynyt siihen että pääsisi tuulelta ja pakkaselta suojaan.
Siinä kotiin päin kävellessään, kuuli belgianpaimen tuon nimen, toisen esitellessä itsensä Marsalkka- nimellä. Paimenkoira mietti hetken, kunnes sitten esitteli itsensä. "Sokka", toinen totesi, läheneviä juoksuhautoja sekä niiden takana häämöttäviä korsuja keskittyneenä katsellen. Marsalkka kuunteli tuon nimen tarkkaan, ja pisti sen mieleensä. Hänen oli maksettava jotenkin takaisin apu, jota tuo oli hänelle suonut.
3 notes
·
View notes
Text
! 𝐋𝐮𝐯𝐮𝐭 !
- Alla on linkit kirjoitelman kaikkiin lukuihin. -
(Lukuja tulee lisää, sitä mukaa kun saan niitä oikoluettua ja kuvia valmiiksi.)
Luku 1, “Nyt luminen tuuli pieksää aukealle.”
Luku 2, “Ja pistävä pakkanen pitää otteessaan.”
Luku 3, “Koska te hylkäsitte minut.”
Luku 4, “Pohjoisen tuuli parantaa.”
Luku 5, “Marssi, marssi...”
Kuvien inspiraatio: Yoshihiro Takahashi
Kuvat: @ruttopotilas
Hahmojen omistajat: @Ruttopotilas ja @Seithlo
-
Tekstissä lainauksia mm :
“Tuntematon sotilas” - Väinö Linna
“Pakettiviljelijän päiväkirja” - Tauno Lukkarinen
2 notes
·
View notes