Random tyyppi: Ryy, missä työskentelet?

Minä: No mä työskentelen pienessa kustantamossa, mä johdan lähetystä -

Äitini, joka vitun kerta: Se on osa-aikainen työ.

Vaarallisia suhteita. Choderlos de Laclos. 1782. Suomennos Leena Kekomäki. Otava, 2000.

räksytän kuin koira, silmissäni kyyneleitä,

Battle of the Screens: UHD vs. SUHD

1 out of 2 things done im so swag (has been procrastinating a ton and i freaking out and is jus not feeling it today LOL)

En lue iltapäivälehtiä, mutta nyt ostaa täräytin Plus-tilauksen kuukaudeksi saadakseni lukea taustoittavia juttuja pressaehdokkaista. Jos jotakuta kiinnostaa taustavaikuttajien ajatukset Stubbista henkilönä ja johtajana, alla poimintoja ja lopussa kuvakaappaukset koko jutusta.

[Briefly in English: Bought access to one of the tabloids for a month to read longer stories about the presidential candidates. This one is about the candidate I don't support. It chronicles his career and people's opinions of him as a person and leader. Some quotes and the full story below in Finnish.]

Otsikko on tosi sensaatiohakuinen, itse juttu on neutraalimpi. Aika hyvin se silti tukee käsitystä Stubbista omahyväisenä ja ylimielisenä päsmärinä, joka perehtyy kunnolla vain niihin asioihin, jotka sitä oikeasti kiinnostaa. Tässä poimintoja:

”Turhamainen itsekeskeisyys, itsensä korostaminen”, kokenut ulkoministeriön virkamies arvioi Stubbin aiempia heikkouksia.

– Hänelle on tärkeää se, miltä hän näyttää, miltä hän vaikuttaa, eräs politiikan vaikuttaja arvioi. – Oma henkilökohtainen brändi, sen mahdollisimman voimakas esillä olo on tärkeätä, toinen sanoo.

Stubbin nuoruusvuosilta esiin nousee toistuvasti maine entisenä koulukiusaajana. Sen loi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkeli vuonna 2008. – Se oli kaikista pahimpia hurjimuksia koulussa. Se oli pahimpia koulukiusaajia. Sellainen niin kuin mitä jengi pelkäsi, koulutoveri muisteli HS:n toimittajalle. Stubb on sittemmin puolittain ottanut vastuun kiusaamisesta. Hän on pyytänyt anteeksi käytöstään, mutta kiistänyt kiusanneensa systemaattisesti. – Jokainen kiusauskerta on liikaa, Stubb sanoi Iltalehden haastattelussa. Myöhempinä aikoina Stubbia ei ole syytetty kiusaajaksi. Useat Iltalehden haastattelemat henkilöt pitävät Stubbia reiluna ja ystävällisenä, tarkoituksellista ilkeyttä he eivät hänessä tunnista.

[EDIT: Lisäsin tähän mukaan ton puolittaisen vastuunoton, @torillatavataan kommentti aiheesta ja mun vastaus löytyy reblogeista!]

Toiset näkevät, että voitto puheenjohtajavaalissa ja pääministerin pesti tekivät Stubbista ylimielisemmän. Päätöksiä ei tehty enää aina yhdessä porukalla. – Silloin tapahtui jotakin, entinen edustajatoveri Kimmo Sasi sanoo. Stubbilla oli laajat kuulemisprosessit, mutta ne eivät Sasin mukaan välttämättä vaikuttaneet päätöksiin. Presidentinvaaleissa Stubbia vastaan kilpailleen Hjallis Harkimon (liik) mukaan Stubbin puheenjohtaja-aikoina oli tapana lähettää tekstiviesti kansanedustajille, miten eduskunnassa kuului äänestää. [...] sittemmin päivänpoliittinen lika on ehtinyt karista hänestä. Sasi arvioi myös Stubbin ylimielisyyden karisseen.

– Hän ei välttämättä ministerinäkään ollut valtavan syvällinen. Asiat olivat ilmaistavissa aika yksinkertaisina pointteina. Minulle jäi kuva, että se ei ollut pelkkää tyyliä, vaan hän ehkä lähestyy asioita aika yksinkertaisesta näkökulmasta, kokenut ulkoministeriön virkamies arvioi.

Osa uskoo, että Stubb pysyisi presidenttinä pilttuussaan. Osa uskoo, että näkyvyyttä janoava aktiivinen presidentti ajautuisi törmäyskurssille hallituksen kanssa. – Riippumatta siitä, mistä poliittisesta liikkeestä pääministeri ja ulkoministeri tulisivat, luulen että [Pekka] Haaviston kanssa olisi helpompaa, eräs vaikuttaja arvioi. Leppoisa presidentti Stubb ei olisi, hänet pitkään tuntenut virkamies arvioi. Stubb on vahvatahtoinen, vaativa ja kärsimätön, vaikka julkisuudessa hänet tunnetaan leveästä valkoisesta hymystä ja rennosta imagosta. Myös suhde lehdistöön voisi kuherruskuukauden jälkeen käydä vaikeaksi, eräs vaikuttaja uskoo. – Mitä vahvemmin maailmaa tarkastelee omasta henkilöstään käsin, sitä vaikeammaksi mediasuhde yleensä muodostuu.

Stubbilla on vahva oma tahto ja paljon energiaa. Hän perehtyy asioihin, jos on kiinnostunut niistä. Jos kiinnostus lopahtaa, perehtyminen on vaikeaa. Stubbin paineensietokykyä pidetään hyvänä.

Ja vielä koko juttu:

Tää seuraava Palestiina-aihe on asia, johon mulla ei oo suoraa ja selkeetä vastausta. Tähän ei oikein voi vastata vetoamalla lakiin tai siihen, mitä joku on todistettavasti tehnyt tai sanonut.

Silti tää on tärkeä teema, jota mä haluan yrittää analysoida. (Huom. Kaikki tässä postauksessa on mun omaa pohdintaa, ja mun pohdintojen lähtökohtia olen taustoittanut täällä.)

Miksi, etenkin länsimaissa, me jumitetaan edelleen tässä "mutta tuomitsetko Hamasin"-kysymyksessä?

Ensinnäkin, tämä kysymys pyrkii välittömästi tekemään tästä koko konfliktista moraalikysymyksen. Kysyjä yrittää tämän kysymyksen esittämällä asettaa itsensä ja vastaajan jonkinlaiselle moraalijanalle. Tähän moraaliasiaan liittyy parikin eri kulmaa.

1.

Kysymällä tämän kysymyksen, kysyjä haluaa pystyä jakamaan ihmiset, mukaanlukien itsensä ja sen, jolta tätä kysyy, hyviksiin ja pahiksiin. Hyvikset on niitä, jotka tuomitsee Hamasin iskun. Pahikset on niitä, jotka ei.

Tähän hyvikset ja pahikset tematiikkaan liittyy vahvasti länsimaiden todella häiriintynyt Israel-suhde. Israel on olemassa, koska länsimailla (puhun länsimaista siksi, koska tässä oli etunenässä Ison-Britannian lisäksi YK, jossa Euroopan valtioilla ja Yhdysvalloilla on häiritsevän paljon valtaa) oli paha mieli toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen. Juutalaiset selviytyjät haluttiin pois silmistä ja pois mielestä, ettei Euroopassa tai Yhdysvalloissa tarvitsisi muistaa, mitä annettiinkaan tapahtua. Natsi-Saksa ei ole ainoa syyllinen. Lähestulkoon kaikki Euroopan maat luovuttivat omia juutalaisia kansalaisiaan natseille.

Jos länsimaissa myönnettäisiin, että Israel on sotarikollinen ja sortava kolonialistinen väkivaltavaltio, pitäisi täällä myöntää myös se, että perseelleen meni koko juutalaisten reparaatioyritys. Pitäisi myöntää, että taisi olla harvinaisen paska idea ikään kuin "lahjottaa valkoinen valta" juutalaisille Palestiinassa anteeksipyyntönä heihin kohdistuneesta sorrosta. Pitäisi myöntää, että pyhän maan varastaminen yhdeltä kansalta ja sen antaminen toiselle johtaa konflikteihin. Pitäisi myöntää, että tämä oli nähtävissä jo yli 75 vuotta sitten.

Joten on helpompi yrittää kehystää koko asia mahdollisimman mustavalkoisesti hyvisten ja pahisten väliseksi taisteluksi. Israel ei luonnollisestikaan voi olla pahis, koska Israel on länsimainen tuotos.

Pahiksiksi moraalijanalle asettuvat siis palestiinalaiset, arabit, muslimit.

2.

Tämä kuviteltu moraalijana on länsimaisissa kulttuureissa pohjimmiltaan todella rasistinen. Länsimaissa on aktiivisesti rakennettu jo yli 20 vuoden ajan (pidempäänkin, mutta erityisesti 9/11 jälkeen) propagandakuvastoa, jossa islam esitetään aina väkivallan kautta. Terroristit on aina muslimeita niin, että lähi-idän alueen muslimeille tyypillisestä perinteisestä pukeutumisesta on tullut jo länsimaalaisten silmissä eräänlainen terroriunivormu.

Mielikuvat on tehokasta propagandaa. Länsimaissa meille syötetään niin jatkuvalla syötöllä tätä kuvastoa, jossa pahat muslimiterroristit hyökkää viattomien (valkoisten) ihmisten kimppuun, ettei meidän edes tarvitse nähdä mitään kuvamateriaalia Hamasin iskusta (ja tätä kuvamateriaalia itse iskustahan ei muuten jännästi ole lainkaan), kun meillä on jo vahvoja mielikuvia siitä, mitä on tapahtunut.

Lokakuun 7. päivän tapahtumat pönkittävät länsimaalaisten ihmisten päässä olemassaolevia rasistisia mielikuvia.

3.

"Mutta tuomitsetko Hamasin?"

Tämän kysymyksen tavoitteena on saada lupa sulkea silmät.

Tuomitsetko Hamasin? Kyllä? Siinä tapauksessa tottahan toki Israelilla on sinunkin mielestäsi oikeus puolustaa itseään tältä terroristiryhmältä ja heidän väkivallaltaan! Se mitä Gazassa tapahtuu on kamalaa, mutta Hamas sen aloitti! Tämä on Hamasin syytä - ja Hamas on paha ja Israel on hyvä.

Jos sinä tuomitset Hamasin, minun ei tarvitse miettiä, toimiiko Israel oikein. Jos kaikki tuomitsevat Hamasin, voin luottaa siihen, että Hamas on paha. Jos Hamas on paha, sen vastavoima Israel on hyvä.

Jos sinä et tuomitse Hamasia, tuet terrorismia, ja minun ei edelleenkään tarvitse miettiä, toimiiko Israel oikein, koska sinä, Israelin vastustaja olet paha, mikä tekee Israelista hyvän.

--

Mun vastaus kysymykseen "tuomitsetko Hamasin" on tämä:

Israel on laittomasti miehittänyt Palestiinaa jo vuosikymmeniä. Tämä ei ole mielipidekysymys, tämä on kiistaton fakta.

Israel hallitsee Gazan aluetta apartheid-järjestelmällä. Tämäkään ei ole mielipidekysymys, tästä on selkeää näyttöä.

Palestiinan kansa on jo vuosikymmeniä yrittänyt vasustaa heihin kohdistuvaa sortoa rauhanomaisesti. Tämäkin on fakta. Heidän yrityksensä eivät ole johtaneet mihinkään, koska kansainvälinen yhteisö ei suostu painostamaan Israelia. Mitä heidän olisi pitänyt tehdä?

Sillä, mitä mieltä minä tai kukaan muukaan täällä länsimaiden turvassa on Hamasin moraalista tai oikeutuksesta, ei ole tämän tilanteen kannalta juuri nyt mitään merkitystä. Oikeutta näissä asioissa jaetaan Haagissa, ei kahvipöydissä tai somessa.

Mikään, mitä tapahtui 7.10. ei oikeuta sitä, mitä Gazassa tapahtuu nyt. Silmä silmästä, hammas hampaasta -mentaliteetti ei ole sellainen moraaliasetelma, jota minä ainakaan haluan tukea. Ja Gaza on jo maksanut jokaisesta silmästä ja jokaisesta hampaasta kymmenkertaisesti.

Ps. Hamas on Israelin tuote ja Israelin tukema. Tästä oma postaus myöhemmin.

Kariluoto Greatest Hits

Kariluodon sielunelämä on alkanut kiinnostaa mua, mutta en ole koskaan oikeastaan hirveästi ajatellut koko hahmoa. Kävin läpi kaikki ne kohdat, joissa Kariluoto esiintyy, jotta saisin muodostettua hahmosta jotenkin selkeämmän käsityksen. Ja pakko tunnustaa, että oon ehkä väärinymmärtänyt koko hahmon aikaisemmin, hänhän on tossa oman identiteetin etsinnässään ja siitä kipuilussaan ihan supermielenkiintoinen.

Keräsin mun mielestä Kariluodon hahmon kannalta jotenkin keskeisimmät tai määrittävimmät kohdat talteen ja postaan ne nyt tähän, jos vaikka niistä olisi jollekin muullekin iloa.

Konekiväärimiehetkin olivat tulleet tuntemaan tämän vaaleatukkaisen ja hieman nulikkamaisen vänrikin. Kariluoto oli kuulemma nimeltään. Paloaukealla hän oli esiintynyt hieman liian reippaan miehekkäästi, niin että terävästi vaistoavat miehet eivät olleet ottaneet häntä aivan täydestä. Vänrikki puhui mielellään karkeuksia, mutta selvästi siitä huomasi, ettei se ollut muuta kuin väärinkäsitettyä miehekkyyttä. Sellainen ei sopinut tuon ihanteellisesti kasvatetun herraspojan luontoon ollenkaan. Ilmankos miehet vähän halveksien sanoivatkin: – Puhuu tavarasta ihan niinkuin olis joskus päässyt koittaan.

Vänrikki Kariluoto makasi mättään takana. Hengästyneenä hän toisti mieleensä iskostunutta säettä: Joukkosi eessä... joukkosi eessä... Hän ei uskaltanut jatkaa: urhona kaadut, vaan hoki samaa uudelleen ja uudelleen.

Hänen kätensä kourivat suopursunvartta. Hän kuuli lääkintämiehiä huudettavan ja yritti nousta. Jostakin sielun pimennosta nousi kuvia. Isä ja äiti, jotka ylpeilivät hänestä tuttavilleen. Toverit, joiden kanssa oli iloittu sodan syttymisestä. Suomi saisi hyvityksen... Ja sitten tuli mieleen Sirkka. Se ajatus oli nujertaa hänet. Kaarnan kaatumisesta ei ollut kulunut kuin kymmenkunta sekuntia, kun Kariluoto nousi. Hän kuuli mielettömästi karjuvansa: – Hakkaa päälle pohjan poika! Eteenpäin pojat... Tulta munille. Kimppuun pojat!

Hän oli jälleen se reipas vänrikki, joka paloaukealla oli harjoittanut miehiään. Hän ajatteli Sirkkaakin, ja tunsi väkevän miehisen voimantunnon mielessään. Sirkka oli hänelle pyhä. Kariluodon suhde tuohon tyttöön oli todellakin alkanut hienommasta päästä, joten avioliiton edellytykset olivat olemassa. Ja tällä hetkellä sekin asia sai varmennuksensa. Suur-Suomen armeijan kapteenina, ellei peräti majurina hänet vihitään. Hän menee ensimmäisessä tilaisuudessa Maasotakouluun. Niin se on. Lakimiestä hänestä ei tule.

Isälle ja äidille: ...olen ylpeä tehtävästäni. Olen nyt lopullisesti päättänyt ruveta upseeriksi. Katson muunlaisen uran tänä aikana tarkoituksettomaksi. Näin pian me saamme nähdä Karjalan jälleen vapautuvan. Syvimmän epätoivon pohjasta Suomi nousee suuruuteensa. Tänä päivänä olen lyhyinä hetkinä kokenut paljon. Ja tänä päivänä olen lopullisesti ymmärtänyt, ettei elämä ole minun vaan Suomen. En kuvittele turhia, tiedän ettei se ole helppoa, mutta näen edessäni selvän ja suoran tien, ja kaikkeni minä koetan sillä pysyäkseni. Jäin tänään sieluni velkaa eräälle jääkärikapteenille, sillä hän näytti minulle, miten kuljetaan tie loppuun pää pystyssä. Sellaisen näkeminen antaa mitan, jonka täyttäminen on meidän kaikkien velvollisuus. Tulikasteen jälkeen ei käytetä suoria sanoja, mutta kuten sanoin: tiedän nyt tehtäväni, ja se on jo paljon helpompaa... Tosiasiassa Kariluoto oli tulikasteestaan huolimatta melkoisen tunnekuohun vallassa. Vaikka hän ja hänen perheensä elivätkin korkean isänmaallisissa mielialoissa, ei kirjeiden sävy sentään noin peräti juhlallinen muulloin ollut.

– Turhaan, meidät tapatetaan, kuului joku sanovan. Missä herrat piileskelee. – Suu kiinni ja eteenpäin! Kariluodon ääni oli vihasta ja itkusta katkeamaisillaan. Kyllä hän tiesi, ettei »herroilla» häntä tarkoitettu, sillä hän oli ollut miestensä edellä koko ajan, mutta kuitenkin hänestä tuntui niinkuin häntä olisi loukattu.

Nyt hymyili Kariluoto mielihyvästä, eikä hän pitänyt kiirettä sen karkottamisella. Koskelan kiitos oli hänelle enemmän kuin sivulliset saattoivat ymmärtää. Näinä kahtena päivänä Kariluodon mielessä oli syntynyt jonkinlainen alemmuudentuntoinen kunnioitus tuota hiljaista vänrikkiä kohtaan, jota hän niinkuin monet muutkin upseerit, ennen oli pitänyt hieman kömpelönä ja saamattomana. Kariluodolla oli sen lisäksi varaa tunnustaa tämän miehen ansiot, sillä joskin tuo kasapanos oli ollut tämän päivän ratkaisevin tekijä, ei siitä jäänyt jälkeen hänen syöksynsä bunkkerin kimppuun. Hän oli vienyt joukkueensa lähitaisteluun, ja sen Kariluoto katsoi lopullisesti todistavan, että hän kykeni tehtäväänsä.

Miehet olivat mielissään. He eivät kuiskailleet enää toisilleen hyväntahtoisia ilkeyksiä vänskän koohotuksesta. Kariluoto oli jo avannut itselleen oven raolleen näiden miesten mieleen. Ei se hullumpi mies ole tilanteissa. Mutta kyllä siinä tuota kukonpoikaa vieläkin on. Katsokaa nyt kun se kävellä veuhkasee!

Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille ole määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot... Toiselta puolen Kariluoto kyllä tiesi, että jos heillä kypärät olisi ollut, niin viimeistään viime yönä ne olisivat lennelleet männikköön. Niin. Ylpeätä oli olla suomalainen upseeri, maailman parhaimman armeijan upseeri, mutta oli siinä varjopuoliakin. Tältä armeijalta puuttui kaikki sotilaallisuus. Lievänä poikkeuksena olivat nuo jääkärit, mutta jo heidän oma joukkonsa oli tuntuvasti vetelämpi. Ja varsinkin reserviläisrykmentit. Tuossa oli aurinkoinen tie, joka johti kutsuvana Itä-Karjalaan. Mutta missä olivat rautaiset, ryhdikkäät Sturm-joukot. Sellaisia kaipasi Kariluodon täyteen lentoon kohonnut mieliala tänä aamuna. Hän olisi tahtonut siivittää tämän rakkaan isänmaan alkumenestyksen jyristen eteenpäin kiitävillä armeijoilla, jotka lujina, kuin teräkseen valettuna, ajaisivat tuosta ohi ja laulaisivat: Nyt viimeinen, on merkki soinut meille, ja valmihit, me oomme taistohon. Mutta ei. Ei ollut Sturm-joukkoja. Oli vain joukko resuisia irvileukoja, jotka etsivät ruokaa kuin kulkurit. Kirosivat ja purnasivat ja mälväsivät leukojaan kaikista pyhistä asioista. Marsalkan suurenmoisesta ja ylevään tyyliin laaditusta päiväkäskystäkin ne kehtasivat laskea leikkiä. Melkein kuin kommunistit. Söivät rautaisannoksensa ensimmäiseen nälkäänsä, ja jonkun Die Fahne hochin sijasta jollottivat »Korholan tyttöjä» milloin sattuivat laulutuulelle. Ja vähemmän kohottavia, joskin sitä kuvaavampia, nimityksiäkin heillä oli itsestään, kuten revohka, pulja, poppoo, koko remmi, hela paska, lutuna tai kaartti.

Vähitellen oli vänrikki Kariluodosta kehittynyt yksi pataljoonan parhaista joukkueenjohtajista. Kaikki vaikeimmat tehtävät antoi Autio hänelle, ja Kariluoto puolestaan taas tahtoi aina mikäli mahdollista Koskelan mukaansa. Yleensä Koskela kulkikin sen tai niiden konekiväärien mukana, jotka tukivat Kariluodon joukkuetta, sillä hän tahtoi itse olla hoitelemassa vaikeimpia tehtäviä. Noiden kahden upseerin suhde sisälsi enemmän kuin tavallisesti. Kariluoto suhtautui Koskelaan aina myötäillen tämän mielialoja ja Koskela koetti hienotunteisesti välttää mitenkään ottamasta henkisen johtajan asemaa. Hän tiesi, että joka kerta kun Kariluoto hänen nähtensä hyökkäyksissä pani itsensä rohkeasti tulelle alttiiksi, hän teki sen hyvitykseksi siitä hetkestä, jolloin hän makasi suolla kykenemättä lähtemään liikkeelle. Oli kuin nuorukainen olisi tahtonut ostaa itsensä vapaaksi tämän häpeän muistosta vapauttaakseen sitä mukaa persoonallisuutensa itselleen.

Joka kerta hän ruoski tuon sydänalaa heikottavan tunteen yhä syvemmälle sielunsa uumeniin, ja niinpä sanottiinkin vänrikki Kariluodon olevan Koskelan, Aution ja Lammion ohella pataljoonan rohkein upseeri.

Kariluotoa ei enää kirjeensä hävettänyt. Sen sijaan häntä ellottivat kotiväen kirjeiden isänmaalliset ja naiivin typerät fraasit.

Kariluoto käveli heidän luokseen. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi tuulen liehuttaa tukkaansa. Muutenkin hän nosti päänsä pystyyn, jäykkään ja ylvääseen asentoon. Tietämättään hän tunsi itsensä vaaleatukkaiseksi länsimaiseksi valloittajaritariksi, joka nyt täältä vuorelta katselee valloittamaansa kaupunkia. Hän ei huomannut, että oli ottanut kasvoilleenkin »teräkseenvaletun» ilmeen. Hänen elämänsä eräs suurimpia täyttymyksiä oli tapahtunut. Suomalaisen jalkaväkikomppanian päällikkönä hän katseli, miten siniristiliput kohosivat Petroskoin korkeimpien rakennusten salkoihin. Mitä taaksejäänyt matka sisälsikään, niin tällä hetkellä se oli unohdettu. Siinä hän seisoi, tämä itsenäisen isänmaan kasvattama poika, ristiritari ja nuorukainen, jonka kurkussa nyki omituisesti. Hän oli liikuttunut.

Kariluoto katsoi taakseen. Komppania marssi parijonossa hänen perässään. »Suomalaiset marssivat Petroskoihin.» Kuinka monta kertaa hän oli kuullut jo lapsena isänsä ja tämän tuttavien puhuvan Itä-Karjalasta. Heimokansasta joka huokasi vieraan ikeen alla ja jonka vapauttaminen oli Suomen kansan tehtävä. Tehtävä jota ei koskaan saanut jättää mielestä. Sitä oli ajateltava syödessä ja työtä tehdessä, sitä oli ajateltava nukkumaan käytäessä ja yöllä siitä oli nähtävä unia. Nyt se on tapahtunut. Karjala vapautuu.

Kariluoto oli Maasotakoulussa, ja sieltä päästyään hänet korotettiin kapteeniksi. Kihloihinmeno piti hänet erillään madaltuvista mielialoista, sillä rakkaus oli ohjannut hänen mielensä pois isänmaan tulevaisuudesta.

– Uudet aseet, oli isäpappa hokenut hädissään, kun näki että maailmanhistorian liike ei sietänyt Euroopan pohjoisnurkassa sitä idylliä, jonka keskellä hän oli niin onnellisena elänyt. Turvattu virkamiehen asema arkipäivisin ja Suojeluskunnan harjoitukset sunnuntaisin, minkä jälkeen käännettiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat. Jos tuli hetki, jolloin pojankin täytyi ottaa kantaa asioihin, lohduttautui tämä Rommelilla, tai sitten kaiken varalta länsiliittoutuneiden Suomi-ystävyydellä.

Pitkän ja vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa he pureskelivat voileipiään. Viimein Kariluoto sanoi: – Kuinka meidän käy? – Niin pataljoonanko? – Meidän kaikkien. Koko Suomen... – Niinkuin hävinneille käy. Luu kurkkuun. Kariluodon leuka vapisi. Silmäluomien alla tuntui kostealta ja vihan ja itkun sekaisella äänellä hän sanoi: – Ei. Ei jumalauta. Sitä minä en kestä... Minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa. – Toivoa ei ole. Ei niin minkäänlaista. – Tapellaan sitten toivottomasti. Kariluodon ääni soinnahti rajusti.

Kariluoto istui komentopaikallaan ja söi siviilieväidensä viimeistä tähdettä, lavassakasvatettua tomaattia. Rakkautensa riemusta hän oli tullut keskelle tätä kurjuutta, ja se oli saattanut hänen mielensä tuskaisen masentuneeksi. Hän oli saanut tarpeekseen perääntymisvaiheen kuvauksista. Niistä paljastui koko romahdus. Maataistelukoneiden ahdistamia kolonnia, tuhottuja varastoja, toivotonta mielialaa, karkuruutta ja huonoa taisteluhenkeä. Kipeästi häneen koskivat nuo kertomukset. Tappioon liittyi kaiken lisäksi häpeä. Hän oli luullut armeijan vetäytyvän kaikkensa yrittäen, mutta nuo katkeranhumoristisella sotilasslangilla kerrotut jutut olivat totta. Olihan ennenkin paettu. Pelätty ja juostu karkuun, mutta sitä oli sentään hävetty ja yritetty asia korjata. Nyt ei kukaan pitänyt sitä minään. Naureskellen miehet itse kertoilivat juoksustaan ja veistelivät vitsejä siitä. Eipä sillä, ei sellaista asiaa ollut olemassakaan, mistä he eivät olisi irvistelleet, mutta kipeästi se Kariluotoon koski.

Kariluoto käänsi katseensa pois. Hän tiesi Koskelan olevan oikeassa, mutta vaikka hänen rohkeutensa riittäisi henkilökohtaiseen uhriin, niin komentajan käskyn rikkomiseen se ei riittäisi. Hänen äänensä särähti, kun hän sanoi töykeästi: – Helpolla sitä selvittämästä pääsee. Kerran se vain kirpaisee.

Kariluoto ei astunut, vaan kompuroi eteenpäin. Kasvot olivat vitivalkoiset, ääni tukehtunut ja kankea ja hän huusi: – Vielä kerran pojat... Kun luoti sattui, laukesi hänen mielensä omituiseen vapautuneisuuteen. Kolme sekuntia hänellä oli aikaa tajuta kuolevansa, mutta niinä kolmena sekuntina hän pelkäsi kuolemaa vähemmän kuin koko sodan aikana milloinkaan. Hän oli melkeinpä tyytyväinen, kun hän hämärtyneessä tajussaan totesi: – Nyt ei enää... Nyt se loppui... Jorma Kariluoto oli maksanut veronsa ihmisten yhteiselle tyhmyydelle. Niin olivat tehneet myöskin Virolainen, Rekomaa, Heikinaro, Pokki, Vähä-Martti, Hellström, Lepänoja, Airila, Saastamoinen, Häkkilä, Elo, Uimonen, Vartio, Suonpää, Mikkola, Yli-Hannu, Kuusenoja, Kalliomäki, Vainionpää, Ylönen ja Teerimäki. Heidät siunattiin kaikki kentälle jääneinä. Kariluodon ja Ykkösen päällikön, luutnantti Pokin, nimet tulivat lisäksi heidän koulujensa seinään. Venäläiset työjoukot hautasivat heidät yhdessä pataljoonan muiden kaatuneiden kanssa suon laitaan lähelle Sarastien komentopaikkaa.

ㅤ⬧ㅤSOUHEARTiCㅤ:ㅤA gender That feels like / is a " Sour Heart ". Whether that Is metaphorical Or literal , One could Choose. May also Be related To the Idea of Having a " Sour " heart , and Overall " Bitterness " , Yet That ' s not Necessary.

ㅤ⬧ㅤACiDULiNEㅤ:ㅤA gender Related to Sour Candies. May be It ' s aspects of Sourness , Multiple Acids , Pops of Tartness , Their extreme Flavor , Texture and Feels on it ' s Touch , or The idea of them / Sour Candies in General.

001ㅤ——ㅤCoined by The Prince.ㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤ002ㅤ——ㅤDay 08 of This event.ㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤㅤ003ㅤ——ㅤTagㅤ:ㅤ(ㅤ@purietteㅤ)

[ PT / Souheartic: a gender that feels like/is a "sour heart" whether that is methaphorical or literal, one could choose. may also be related to the idea of having a "sour" heart, and overall "bitterness", yet that's not necessary. / END PT. ]

Pronounciation: soo-haart-ick

[ PT / Aciduline: a gender related to sour candies. may be it's aspects of sourness, multiple acids, pops of tartness, their extreme flavor, texture and feels on it's touch, or the idea of them/sour candies in general. / END PT. ]

Pronounciation: a-suhd-duhl-leen

Rarity's children [MLP NextGen PolyVerse]

---

- Fleur De Lis x Rarity x Fancy Pants - Rarity x Capper -

---

Ice Crystal

- Rarityn ja Fancy Pantsin poika (vanhin lapsi) - Pitää kuitenkin Fleur De Lishiä yhtälailla äitinään.

- Yksisarvinen (suora sarvi joka on yleinen useimmilla yksisarvisilla)

- Hiljainen lukutoukka joka viihtyy ennemmin kotinsa suuressa kirjastossa, kuin Canterlotin seurapiirijuhlissa. Tästä huolimatta kuintenkin osallistuu lähes jokaisiin juhliin ja muihin tapahtumiin vanhampiensa rinnalla - nuorempana lähinnä viettääkseen aikaa vanhempiensa kanssa, mutta teini-iän jälkeen lähinnä vain todistaakseen kaosta ja kauhua jota hänen pikku siskonsa saavat aikaan eliittipiireissä.

- Canterlotin yksisarvis eliitille Ice on täydellinen keulakuva uudesta yläluokkaisesta yksisarvis sukupolvesta - menestyneet yksisarvis vanhemmat, elegantti ja hieman enemmän taikuutta kuin yksisarvisilla yleensä. Yksisarvis eliitti pyöriin Icen ympärillä, kuin kärpäset raadolla, yrittäen saada tämän huomion ja parhaassa tapauksessa deittailemaan heidän omaa lastaan. Icen vanhemmat yrittävät suojella poikaansa parhaansa mukaan -  Rarity on aiheuttanut useammankin skandaalin puollustaessaan lastaan : D Seurapiiri skandaali oli taattu, kun yläluokka sai tietää Icen deittailevan "maajussia" (Applejackin poikaa)

- Icen välit siskoihinsa ovat hyvät - hän on itse liian ujo ja hiljainen aiheuttaakseen kaosta, mutta rakastaa olla sivusta seuraajana kaoksessa jonka hänen paljon itsevarmemmat ja suorasanaisemmat pikku siskonsa aiheuttavat, niin seurapiiressä, kuin ystäväpiiressä.  Vaikka yleensä voisi luulla, että iso veli puolustaisi siskojaan, näillä sisaruksilla se menee yleensä toisinpäin - Candy ja Golden tekevät sen idiootin elämästä vaikeaa, joka uskaltaa satuttaa heidän iso veljeään.

- Vaikka Icen vanhemmilla on rahaa kuin roskaa, hän työskentelee viikonloppuisin kirjansitojana - lähinnä korjaillen ja entisöiden vanhoja kirjoja.

---

Cotton Candy Cloud

- Rarityn ja Fleur De Lishin tytär - Pitää kuintenkin Fancy Pantsiä isänään äitiensä lisäksi.

- Yksisarvinen ( suuri kaartuva sarvi joka on merkki erittäin voimakkaasta taikuudesta)

- Candy on kaikkea sitä mitä canterlotin yksisarvis eliitti rakastaa ja vihaa samassa pienessä pippurisessa paketissa. Hänellä on kadehdittava määrä taikuutta (niin paljon, että hänen on välillä vaikea hallita sitä), mutta ei oikein ole kiinnostunut mistään taikuuteen liittyvästä - Candy mielummin tekee asiat fyysisesti ja käyttääkin suurta sarveaan monen kauhuksi mm. muiden pukkimiseen pois tieltä, tavaroiden nosteluun ja lävistämiseen. Candy vähät välittää pitä muut hänestä ajattelevat ja elää jokaisen hetkensä kuin huomista ei tulisikaan. Äänekäs, suorapuheinen ja aina valmis vetämään jotakuta pataan.

- Candyn vanhemmat yrittivät opettaa tälle seurapiirin käytöstapoja, mutta antoivat pian periksi ja nyt vain tyytyvät yrittämään minimoida tyttärensä aiheuttamat vahingot.

- Tulee hyvin toimeen Rainbow Dashin keskimmäisen ja Applejackin nuorimmaisen kanssa. Kolmikko onkin Ponyvillen kauhu joka kerta kun Rarity vierailee tapaamassa ystäviään, sillä Candy saa aina vaarallisimmat ideat.

- Tykkäisi harrastaa agressiivisia joukkuepelejä, mutta sarvi tekee tästä ongelman - puhkaisi esiteininä vahingossa ystävänsä silmän pelin tuoksinnassa, eikä ole uskaltanut pelata sen jälkeen.

---

Golden Coin

- Rarityn ja Capperin tytär. Golden pitää Rarityä ja Fleuria äiteinään ja Fancyä isänään ja Capperin hän näki nuorempana lähinnä hauskana enona, joka vieraili välillä ja toi lahjoja tulleessan - nyt vanhempana heillä on enemmän isä-tytär suhde.

- Puoliksi yksisarvinen ja puoliksi kissa, mutta fyysisesti muistuttaa paljon isäänsä. (omaa hieman taikuutta, mutta joutuu tekemään todella kovasti töitä saadakseen sen esiin)

- Golden on "ruma ankanpoika" canterlotin eliittipiireissä vielä enemmän kuin siskonsa - nuorempana tämä häiritsi häntä, mutta myöhemmin Golden on oppinut ottamaan kaiken ilon irti kaoksesta. Candy on kuin hurrikaani huoneessa, kun taas Golden on hiljaisempi ja manipuloivampi kauos - Häneltä löytyy kiristysmateriaalia varmaan puolesta yksisarvis eliitistä, eikä hän arkaile käyttää niitä.

- Kaikki tietävät että Golden deittailee Discordin poikaa, mutta edes hänen vanhempansa eivät ole varmoja ketä kolmesta.

- Kun Golden täytti 15 Capper alkoi ottaa tämän mukaan matkoileen. Ensin lyhyille muutaman päivän reissuille, mutta myöhemmin jopa kuukausien mittaisille matkoille. Golden rakastaa aikaa isänsä kanssa, mutta hänen sydämmensä kuuluu aina canterlotille, eikä hän haluasi asua missään muulla vaikka muuta voisi luulla.

- Pyörittää pientä hämärää "etsivä bisnestä" poikaystäviensä kanssa.

---

I think my main feeling during this year's Finnish Independence Day is gratefullness.

I'm grateful that Finland became independent from Russia 106 years ago, and that we have managed to protect that independence. I feel grateful towards the people who fought for that. Independence is never given/self-evident, so it should be cherished.

There is a worn-out saying in Finland that it is a "lottery win" to be born in Finland. While I don't think that is true in the slightest, sometimes I'm glad I was raised up here, and I'm glad to get to live here now. I feel gratefulness for that as well. There's many things I dislike about Finland and many disgusting wrongs and injustices I would wish to fix. Finland is far from perfect, but I'm still proud to call it my home.

This year I've also been feeling grateful for the Finnish language as well, and that it is my mother tongue. I've always felt connection and affection towards it, but this year my love for Finnish has deepened. I've noticed how expressive the Finnish language can be and I appreciate that a lot.

****

Sama suomeksi

Tänä vuonna mun tunnelmat itsenäisyyspäivänä vois tiivistää samaan kiitollisuus.

Oon kitollinen siitä että Suomi itsenäistyi Venäjästä 106 vuotta sitten ja että me ollaan pystytty puollustamaan tätä itsenäisyyttä. Tunnen kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka taisteli sodissa sitä suojellakseen. Itsenäisyys ei ole koskaan itsestäänselvyys, ja siksi sitä kannattaa vaalia.

On kulunu sanonta, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mä en tätä sanontaa allekirjoita, mutta joskus oon tosi kiitollinen että mut on kasvatettu Suomessa, ja että asun täällä. Suomessa on monta asiaa, joista en pidä, ja monia vääryyksiä ja epäkohtia jotka korjaisin. Suomi on kaukana täydellisyydestä, mutta oon silti ylpeä kutsua sitä mun kotimaaksi.

Tänä vuonna oon ollut kiitollinen myös siitä, että suomi on mun äidinkieli, ja tänä vuonna mun suhde siihen on syventynyt entisestään. Oon huomannut miten ilmaisuvoimainen kieli suomi on ja arvostan sitä todella paljon.

Pentti Harjun nuoruus (1946):

1900-luvun alkupuoliskolle sijoittuva kehitysromaani, jossa opettajaksi opiskeleva mies (Pentti) etsii itseään ahtaaksi käyvässä elinympäristössään suomalaisessa pikkukaupungissa (olisikohan ollut Rauma?).

Pentti rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen Helenaan, tunne on molemminpuolinen, mutta valmistumisen jälkeen Pentti joutuukin lähtemään maaseudulle viransijaiseksi ja pari on erossa muutaman vuoden, kun Pentti tekee pätkätöitä pikkupaikkakunnilla. Päästessään vihdoin palaamaan takaisin tapaa Pentti junassa Einon, josta tulee hänen hyvä ystävänsä, ja suhde Helenaan roihahtaa uudelleen liekkiin. Pentin omatuntoa kuitenkin kaivertaa yhden illan hairahdus, josta hän ei ole paljastanut Helenalle, ja miksi on niin vaikeaa kertoa Einolle siitä, että hän on mennyt Helenan kanssa kihloihin? Draamaa.

Parasta romaanissa on ihmistyyppien psykologinen kuvaus ja rakennetun ympäristön tarkastelu. Pentti kohtaa lukuisia ohikiitäviä, nopeita tuttavuuksia, joista paljastuu turhautuneisuutta, patoutuneita tunteita ja uskonnollista häpeää. Pikkukaupungin sivistyneistö (opettajat, papit, kanttorit, kätilöt) kiemurtelevat kapeissa rooleissaan kansankynttilöinä, missä yksikin julkinen munaus johtaa epäonnistumiseen yhteisön silmissä. Kulissien takana saa sitten harrastaa mitä tahansa.

Pidin erityisesti siitä, miten rakennuksia ja sisustusta kuvattiin (!). Vuokra-asunto ihmisen sisimmän kuvastajana on romaanissa ahkerasti käytössä. Olen tottunut lukemaan vähän varhaisempaan aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten omien isovanhempien nuoruuteen ajoittuva teksti ajatteli oman aikansa muotivillityksistä, kuten rottinkituoleista ja korkkimatoista, eikä jonkinlaisten nostalgialinssien läpi niin kuin historiallisessa fiktiossa usein käy.

Romaanissa on Pentin ja Helenan lisäksi toinenkin pari, nimittäin Pentti ja Eino. Näiden kahden välinen hellä romanttinen jännite tulee ilmi heti ensikohtaamisessa junassa (mikä oli oikein hyvin kirjoitettu), ja jatkuu loppuun saakka. Kirjassa oli muutenkin viipyileviä kuvauksia miesten välisestä fyysisestä läheisyydestä ja sukupuolirooleihin huonosti istuvista miehistä, mitkä kertoja panee merkille. Pentti ei ymmärrä tunteitaan Einoa kohtaan, vaan lopulta pyöräyttää ne mielessään ympäri ja kuvittelee, että Eino on rakastunut Helenaan, mutta minkäänlaista itseinhoa seksuaalisuutta kohtaan ei esiinny. En tiennyt tätä lukiessani, mutta ilmeisesti romaanin kirjoittaja Onni Halla oli myös homo, ja Pentti Harjun nuoruus pohjautuu osin hänen omaan elämäänsä.

Romaanin suurin heikkous on laverteleva kieli, jossa on tyhjää ilmaa (loputtomia kuvauksia puiden lehdistä jne.) turhautumiseen saakka. Myös kirjan kolme osaa (aika ennen valmistumista, valmistumisen jälkeen, paluu pikkukaupunkiin) ovat epätasapainossa keskenään, eikä teos tunnu yhtenäiseltä.

Se: Rehellisesti, mihin tää suhde on menossa? Näetkö sä meillä mitään tulevaisuutta?

Minä, sokea: öööööö

Tänään on suomalaisuusintoilija J. V. Snellmanin päivä ja suomalaisuuden päivä. Mitä sulle tarkoittaa suomalaisuus? Mulla on vähän vaikea suhde koko käsitteeseen.

Vanhoja poikia viiksekkäitä on aristoteelinen tragedia

Laulun kuvaamat onnettomat kohtalot ovat Nestori Miikkulaisen erehdyksen (hamartia) seuraamuksia, ja Miikkulainen suuntaa hautaan tajuamattaan erhettään. Tässä esseessä...

Okei vähän tiiviimmin ja vähemmän muodollisesti: Nestorin mielitietyn lähtö esitetään laulussa neutraalina faktana tai "houkutellun" morsiamen hairahduksena:

"maailma houkutti pois morsion"

"sinne elämän toveri tahtonut ei"

[Naista] "ei näin tuuliseen saareen saa asettumaan"

Osasyy eroon on kuitenkin Miikkulaisen itsepäisyys asuttaa torppaa luodollaan. Miikkulaisen halu asua saaressaan on ilmeisessä ristiriidassa naisten asuinpaikkatoiveiden suhteen, mutta vain naisten mieliteot kyseenalaistetaan.

Edelleen, norppa esitetään Miikkulaisen kohtalontoverina:

"Myös sen kumppanin kohtalo vei"

"Mies sekä hylje kumpikin on"

"Katsoo ystävää ymmärtäen"

Toveruus on jopa koominen, kun huomioidaan ihmisen ja norpan todellinen suhde:

WWF: "Saimaannorpan ainoa vihollinen on ihminen. Norppa metsästettiin liki sukupuuttoon 1900-luvulla, sillä sitä pidettiin kalastuksen vihollisena."

Vaikka laulu ei suoraan mainitse Miikkulaisen olevan kalastaja, tämä olisi perusteltu oletus: Saimaan saarissa ei montaa muuta elinkeinoa harjoiteta. Laulu ei mainitse norppakannan kutistumisen juurisyitä, kyseessä on vain "kohtalo". Miikkulainen siis samaistuu norppaan kohtalontoverina, vaikka on itse syypää tämän yksinäisyyteen – ja omaansa. Fatalistinen puhe kohtalosta häivyttää hänen vastuunsa.

Tästä kaikesta voisi tehdä laiskan tuomitsevan tulkinnan, "Miikkulainen on incel" jne., mutta silloin laulun todellinen traagisuus jäisi huomaamatta.

Miikkulainen samaistuu tuhoamaansa luontoon sillä hän tuhoaa myös itsensä, koska ei osaa kuvitella itseään muuten. Kylään muuttaminen tappaisi kalastaja-miikkulaisen vielä varmemmin kuin yksinäisyys. Kummassakin tapauksessa saaren torppa jää tyhjilleen. Parempi siis jättää edes paha haju mökkiinsä.

Yhteenvetona siis: Vanhoja poikia viiksekkäitä kertoo traagisen tarinan miehestä, joka on tarrautunut identiteettiinsä kalastajatorpan asukkina. Hän ei suostu näkemään omia valintojaan, vaan syyttää kohtaloa, joka ilmeisestikin on pois hänen hallinnastaan. Hän samaistuu rinnallaan häviävään luontoon, vaikka aiheuttaa myös luontokadon itse: Nestori Miikkulainen sahaa omaa oksaansa ja uskottelee puun olevan hänen ystävänsä.

Mielestäni tämä vain syventää laulun koskettavuutta: laulu ei kerro vain naisettomuudesta kuten pintatasolla, vaan syvemmin ja yleismaailmallisemmin itsensä eristämisestä ja keinoista joilla kiellämme edes tekevämme niin.

Siun sarjikset on siis aivan mahtavia! (Pikku murrevioista viis 🤭😂) haluisin tietää kaikista hahmoista enemmän, ne kaikki on ihan loistavia tyyppejä! Oisko joku suhdekaavio tms infopostaus mahdollinen? Jatka samaan malliin, oot huippu! 👌

Paljon kiitoksia kehuista, en oikein osaa sanoin kuvailla, että kuinka otettu oon kaikista kommenteista (ja tägeistä, ne on aivan mahtavia), mitä oon teiltä saanu.

Ööh, jos ihan pientä suhdekaaviota yritän rustata näistä päähahmoista, niin se näyttäisi jotenkin tältä:

Simppelisti kuvaillen tää on vaan kaveriporukka, joka tykkää perseillä. Joukossa tyhmyys tiivistyy jne. Boys will be boys(gender neutral) on mun lempparigenre. Yleisesti ottaen meinaan keskittyä siihen perseilyyn ja hauskanpitoon ja huonoihin vitseihin, mutta tulee niitä vähemmän hauskoja aiheitakin jossain vaiheessa vastaan. Esimerkillä yhdellä on masennus päällä, ja toinen harjoittaa alkoholismia pienen hetken elämän murheiden takia.

Jos joku näistä pitäis nostaa oikein jalustalle, niin Make on tää koko tarinan päähahmo, mutta yleisesti ottaen nää pelleilee usein kaveriporukkana, niin se ei ihan helposti tunnu yhtään tärkeämmältä kuin ne muutkaan hahmot. Make on urheiluhullu, se on lentopallomiehiä ja pelaa passarin paikkaa. Käy myös aamulenkillä joka päivä, ellei sada. Ja salilla kolmasti viikossa. Herra on se kämpän "äiti", siivoilut ja kokkaukset hoituu automaatiolla, ja saa paljon asioita anteeks sen takia.

Nikke on hauska hahmo, mutta se koittelee ihmisten rajoja ihan vaan sen takia kun voi. Asuu vielä kotona, mutta on puolet ajasta solukämpillä hillumassa. Sille pitää vähän väliä muistutella, ettei se ole kämpän laillinen asukas. Piruuttaan haluaa nähdä että saako se Pasista tehtyä homofoobikon siihen mennessä kun sillä on kandin paperit. Se on aika fyysinen heppu. Koko ajan lääppimässä ja koskettelemassa ihmisiä. Personal space ei ole oikea asia.

Eve ja Nikke on parhaat kaverit, ne tutustu yläasteella aikoinaan, ja kaikki on mennyt alamäkeen siitä lähtien. Asuu halvassa yksiössä yliopiston läheisyydessä. Seurusteli Minnin kanssa, ennen kun niille tuli ero, ja sen ja Pasin FWB-suhde alkoikin just sen takia kun Eve haki lohtua kyseiseen eroon. Evestä tuli perverssi bimbo just sen takia kun oon vaan alkanu kyllästyä feministisiin naishahmoihin mediassa(lue: täydelliset naishahmot, joilla ei ole minkäänlaista persoonallisuutta).

Pasia sorsitaan yllättävän paljon tässä kaveriporukassa. Ihan ensiksi, se on token straight guy(se ei kerro ikuisuuksiin kenellekkään paitsi Evelle sen aroilusta), ja sitten sillä kuuluisi olla ihan helvetin paksu Kuopion murre. "Minnoun tolokun immeinen" "Susta tolkkua saa ees sanakirjan avustuksella." Mutta nää on kaikki siis ihan kavereita keskenään, se on sellasta hyvässä hengessä vittuilua, eikä oikeeta loukkauksien solvaamista. Joskus sillä vaan rasahtaa, kun ne yhteiset pelisäännöt on olemassa ihan syystä.

Eemeli on... Voi jeesus sitä on vaikee kirjottaa! Millä saatanalla kirjotetaan introverttiä hahmoa? Se ei ikinä tee mitään, se on harvoin muiden keskuudessa, sitä ei vaan kiinnosta mikään... Saan aina päänsäryn kun mietin että mitä mä tällä teen. Toisaalta tykkään siitä, että sillä on omat rajat, eikä se meinaa antaa muiden loukata niitä rajoja. Se kertoo itsestään ja elämästään just sen verran ja just silloin kun se itse haluaa. Tän takia esim. se, että sillä on tyttis kotopuolessa, paljastu vasta n. neljän kuukauden yhdessäasumisen jälkeen.

Sitten vähän muita sivuhahmoja, joita on näkyny tähän mennessä:

Tässä Mari ja Juho. Mari on Maken kaksoissisko, ja Juho on Maken paras kaveri. Niillä on... mielenkiintonen parisuhde. Vessa on sotatanner. Niillä on myös kaks muksua, Nelli 5v ja Akseli 2v, jotka mä oon kerran tainnut piirtää. Ne ei oo niiden biologisia muksuja, vaan Marin ja Maken sisarpuolia, joille ne aikoinaan haki huoltajuutta.

Oon myös tainnut piirrellä Niken perhettä jossain vaiheessa.

Tässä Niken äiti Kerttu, isä Tom, ja isoveli Henri. Nikellä on vielä pikkuveli Patrick, mutta se ei nyt ollut tässä mukana.

Ja sitten vielä viimeisempänä Eemelin tyttöystävä Anna, jonka piirsin sen yhden kerran:

Niitä sivuhahmoja tulee näkymään lisää, mutta yritän pitää sen aiheen enemmän päähahmokaartissa.

Sen verran mun pitää kyllä varoitella, että mä tulen käyttämään aikajanaa hyppynaruna, ja teillä ei ole mitään mahdollisuutta pysyä perässä sen kanssa, että milloin nää asiat tapahtuu. Chronological order who? Don't know her. Joten onnea siihen touhuun.

En sen tarkemmin jaksais just nyt tässä postauksessa käydä näitä hahmoja sen enempää läpi, sekä sen takia että tykkään "Show, Don't tell"- kerrontamuodosta, mutta myös sen takia että näistä on sitä matskua niin maan perkeleesti. Siihen läpikäyntiin menis ikä ja terveys. Mutta kiitos vielä siitä että kysyit, mulle tulee hyvä fiilis kun kuulen että joku tykkää mun kädenjäljestäni.