On aivan kuin vihreää näkyisi enemmän kuin eilen. Sen täytyy olla omaa mielikuvitustani. On vielä liian varhaista. Vaitonaisena Maa kiipeää korkeammalle, virheetön, pyöreä vesipisara, jossa on kaikki: jokainen mennyt päivä ja tuleva. Tältä etäisyydeltä siinä ei näy ainuttakaan arpea. Minusta näyttää, että jos ojentaisin käteni, voisin silittää sen pintaa, silittää sen uudelleen uneen. Sormiini jäisi veden ja maan himmeä hohde, joka viipyisi, kun myöhemmin nukahtaisin huoneessani käsi posken alla. Kenties herättyäni löytäisin häiveen siitä kasvoiltani, kuin muiston, tai kuivuneen kyyneleen. — Emmi Itäranta. Kuunpäivän kirjeet

* * *

It is almost like there is more green today than there was yesterday. It must be my own imagination. It is still too early. Silently, Earth is rising higher, a flawless, round drop of water that holds everything within: each day past and future. From this distance, there isn’t a single scar visible. To me it seems that if I reached out my hand, I could stroke its surface, caress it back to sleep. The faint glow of water and earth would remain on my fingertips, and it would linger there, when I would later fall asleep in my room my hand under my cheek. Perhaps, when I would wake up, I would find a trace of it on my face, like a memory, or a dried tear. — Emmi Itäranta. The Moonday Letters. Quote tranlated by me (unofficial)